Viime vuonna lähdin New Wine -tapahtumasta hieman sekavin miettein. Olin nähnyt usean sairaan paranevan Jumalan Hengen koskettaessa heitä. Samalla sydämessäni oli ollut kuitenkin paljon suurempi jano, kuin mihin Jumala vastasi. Kaikki eivät olleet parantuneet ja kertoipa minulle vielä yksi kaveri, että hänen jalkansa oli tullut kipeämmäksi rukoukseni seurauksena.
New Winea seurasi aika armoton pohdinnan aika. Jouduin uudelleen tarkastelemaan koko parantumisen teologiaani, pohtimaan kärsimyksen ongelmaa ja jopa Jumalan olemassaoloa. Sitä latua sitten riittikin koko talven ajan. Huh huh!
Uskonkriisit eivät ole pahasta, sillä ne parhaimmillaan lujittavat meitä suhteessamme Jumalaan. Epäilys ei tietenkään ole koskaan hyve, mutta oman uskon perusteiden pohtiminen kyllä. Anselmin sanoin: "Uskomme on ymmärrystä etsivä usko."
Mitä sitten tapahtui?
Tänä vuonna opetin New Winessa kärsimyksen ongelmasta. Koko parantumispohdintani oli edennyt pisteeseen, jossa saatoin jälleen järjellisesti luottaa Jumalan parantavaan tahtoon ja sovittaa sen yhteen myös kärsimyksen ongelman ratkaisun kanssa (lue edellisiä blogikirjoituksiani, mikäli haluat tietää kärsimyksen ongelman ratkaisusta lisää). Mutta entäpä oma pettymyksen kokemus?
Perjantai-iltana johdin rukouspalvelua. Rukous sairaiden puolesta oli käynnissä, kun luokseni tuli 15-vuotias tyttö, joka pyysi rukousta jalkojensa puolesta. Lupasin rukoilla. Laitoin käteni hänen jalkojensa päälle ja aloin rukoilla.
Hetken kuluttua koin sen saman vanhan inhottavan tunteen: "Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Rukoilet turhaan." Oli kuin saatana olisi kuiskannut korvaani nuo sanat. Sanoin Jeesukselle, että olen väsynyt tähän ja lisäsin: "Mitäs jos poistetaan minut kokonaan yhtälöstä? Mitä minä tässä oikein yritän parantaa? Tule sinä. Minä vapautan sinut toimimaan minun kätteni ja suuni kautta." Samalla kun rukoilin näin, minut valtasi todella suuri myötätunto ja rakkaus rukoiltavaa kohtaan. Aloin itkeä ja myös tyttö alkoi kokea Jumalan läsnäoloa.
Rukoushetki keskeytyi yhden tiimiläisemme tultua kertomaan urheiluvamman parantumisesta parantuneen henkilön kanssa. Kun palasin rukoilemaan, rukoiltavani oli hämillään. Hän koki lämmön tunnetta jaloissaan, joka vaihtui rukouksen myötä tärinäksi. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että hän oli astunut jalkansa pahasti linttaan. Pyysin häntä kävelemään edestakaisin ja totesin silmilläni, että juuri näin on. Hän astui jalkansa pahasti linttaan.
Kolmen rukoushetken ja testaamisen jälkeen katsoin ihmeissäni tytön kävelyä. Hän ei astunut enää tippaakaan linttaan jalkojaan. Kerroin tästä hänelle ja iloitsimme yhdessä. Kerroimme myös parantumisesta mikkiin.
Mutta tarina ei lopu tähän. Välittömästi, kun olin parantumisesta kertonut, skeptisismi palasi. "Ei se kuitenkaan oikeasti parantunut." Tunsin, kuinka saatana kuiskasi jälleen korvaani. Rukoilin, että näkisin tytön vielä uudestaan, jotta voisin jutella hänen kanssaan.
Seuraavana iltana törmäsin tyttöön juuri ennen tilaisuuden alkua. Hän kertoi menneensä mökille ja näyttäneensä jalkojaan äidilleen, joka oli ihmetellyt asiaa kovin. Kyseessä oli nimittäin ollut syntymävika. Syntymävika! Ja niin minä sain kaipaamani vahvistuksen. Kiitos, Jeesus!
Miten tästä eteenpäin?
Pohdintani seurauksena olen todennut, että parantuminen on asia, jonka eteen meidän täytyy taistella ja nähdä vaivaa sen normaalin jossittelun sijasta, jota me uskovat harrastamme. Kuinka se onkaan, että osaamme niin taitavasti verhota skeptisyytemme pyhyyden verhoon: "Jos se on Jumalan tahto!"
Uusi testamentti kuvaa sairauden vihollisena silloinkin, kun joku ei parane (vrt. Paavalin pistin lihassa). Lisäksi meillä on Jeesuksen suora käsky parantaa sairaita. Itselleni tämä riittää siihen, että jatkan rukousta, vaikka en aina näe tuloksia. En anna kokemukseni määritellä teologiaani, vaan tutkin Raamattua ja nostan teologiani Jumalan sanasta.
Mitä enemmän olen näin toiminut, sitä enemmän olen myös saanut nähdä sairaiden parantuvan.
Jumalan valtakunta on jo nyt, mutta ei vielä. Meidän ei siis tule masentua, jos emme näe jokaista sairasta (tai edes 10%) parantuneena. Varmaa kuitenkin on, että Jumala tahtoo parantaa, ja että kerran kaikki tulevat olemaan terveitä.
Jokaisen, joka väittää muuta, on syytä miettiä, laittaako päänsärkylääkettä suuhunsa ensi kerralla päänsäryn sattuessa. Mikäli Jumalan tahto ei ole välttämättä parantaa, miksi ihmeessä laitan päänsärkylääkettä suuhuni? Sehän on potentiaalisesti Jumalan tahdon vastustamista!
Rukoillaan rohkeasti! Rukoillaan kestävästi! Ja kerrotaan toisillemme Jumalan suurista töistä.
Loppuun vielä muutama kesälomavinkki Mooses Laukkaselta, jonka tapasin New Winessa:
1) Nuku univelka pois.
2) Syö hieman kevyemmin ja anna vatsallesikin lepoa.
3) Lue ajattelua virkistäviä kirjoja. Harrasta aivojumppaa! Lue myös jotakin työhösi liittyvää. Näin olet innostunut työstäsi, kun palaat kesäloman loputtua sorvin ääreen.
Kesälomaterkuin
Markus
