Pastorin uskonkriisi

Viime vuonna lähdin New Wine -tapahtumasta hieman sekavin miettein. Olin nähnyt usean sairaan paranevan Jumalan Hengen koskettaessa heitä. Samalla sydämessäni oli ollut kuitenkin paljon suurempi jano, kuin mihin Jumala vastasi. Kaikki eivät olleet parantuneet ja kertoipa minulle vielä yksi kaveri, että hänen jalkansa oli tullut kipeämmäksi rukoukseni seurauksena.

New Winea seurasi aika armoton pohdinnan aika. Jouduin uudelleen tarkastelemaan koko parantumisen teologiaani, pohtimaan kärsimyksen ongelmaa ja jopa Jumalan olemassaoloa. Sitä latua sitten riittikin koko talven ajan. Huh huh!

Uskonkriisit eivät ole pahasta, sillä ne parhaimmillaan lujittavat meitä suhteessamme Jumalaan. Epäilys ei tietenkään ole koskaan hyve, mutta oman uskon perusteiden pohtiminen kyllä. Anselmin sanoin: "Uskomme on ymmärrystä etsivä usko."

Mitä sitten tapahtui?
Tänä vuonna opetin New Winessa kärsimyksen ongelmasta. Koko parantumispohdintani oli edennyt pisteeseen, jossa saatoin jälleen järjellisesti luottaa Jumalan parantavaan tahtoon ja sovittaa sen yhteen myös kärsimyksen ongelman ratkaisun kanssa (lue edellisiä blogikirjoituksiani, mikäli haluat tietää kärsimyksen ongelman ratkaisusta lisää). Mutta entäpä oma pettymyksen kokemus?

Perjantai-iltana johdin rukouspalvelua. Rukous sairaiden puolesta oli käynnissä, kun luokseni tuli 15-vuotias tyttö, joka pyysi rukousta jalkojensa puolesta. Lupasin rukoilla. Laitoin käteni hänen jalkojensa päälle ja aloin rukoilla.

Hetken kuluttua koin sen saman vanhan inhottavan tunteen: "Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Rukoilet turhaan." Oli kuin saatana olisi kuiskannut korvaani nuo sanat. Sanoin Jeesukselle, että olen väsynyt tähän ja lisäsin: "Mitäs jos poistetaan minut kokonaan yhtälöstä? Mitä minä tässä oikein yritän parantaa? Tule sinä. Minä vapautan sinut toimimaan minun kätteni ja suuni kautta." Samalla kun rukoilin näin, minut valtasi todella suuri myötätunto ja rakkaus rukoiltavaa kohtaan. Aloin itkeä ja myös tyttö alkoi kokea Jumalan läsnäoloa.

Rukoushetki keskeytyi yhden tiimiläisemme tultua kertomaan urheiluvamman parantumisesta parantuneen henkilön kanssa. Kun palasin rukoilemaan, rukoiltavani oli hämillään. Hän koki lämmön tunnetta jaloissaan, joka vaihtui rukouksen myötä tärinäksi. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että hän oli astunut jalkansa pahasti linttaan. Pyysin häntä kävelemään edestakaisin ja totesin silmilläni, että juuri näin on. Hän astui jalkansa pahasti linttaan.

Kolmen rukoushetken ja testaamisen jälkeen katsoin ihmeissäni tytön kävelyä. Hän ei astunut enää tippaakaan linttaan jalkojaan. Kerroin tästä hänelle ja iloitsimme yhdessä. Kerroimme myös parantumisesta mikkiin.

Mutta tarina ei lopu tähän. Välittömästi, kun olin parantumisesta kertonut, skeptisismi palasi. "Ei se kuitenkaan oikeasti parantunut." Tunsin, kuinka saatana kuiskasi jälleen korvaani. Rukoilin, että näkisin tytön vielä uudestaan, jotta voisin jutella hänen kanssaan.

Seuraavana iltana törmäsin tyttöön juuri ennen tilaisuuden alkua. Hän kertoi menneensä mökille ja näyttäneensä jalkojaan äidilleen, joka oli ihmetellyt asiaa kovin. Kyseessä oli nimittäin ollut syntymävika. Syntymävika! Ja niin minä sain kaipaamani vahvistuksen. Kiitos, Jeesus!

Miten tästä eteenpäin?
Pohdintani seurauksena olen todennut, että parantuminen on asia, jonka eteen meidän täytyy taistella ja nähdä vaivaa sen normaalin jossittelun sijasta, jota me uskovat harrastamme. Kuinka se onkaan, että osaamme niin taitavasti verhota skeptisyytemme pyhyyden verhoon: "Jos se on Jumalan tahto!"

Uusi testamentti kuvaa sairauden vihollisena silloinkin, kun joku ei parane (vrt. Paavalin pistin lihassa). Lisäksi meillä on Jeesuksen suora käsky parantaa sairaita. Itselleni tämä riittää siihen, että jatkan rukousta, vaikka en aina näe tuloksia. En anna kokemukseni määritellä teologiaani, vaan tutkin Raamattua ja nostan teologiani Jumalan sanasta.

Mitä enemmän olen näin toiminut, sitä enemmän olen myös saanut nähdä sairaiden parantuvan.

Jumalan valtakunta on jo nyt, mutta ei vielä. Meidän ei siis tule masentua, jos emme näe jokaista sairasta (tai edes 10%) parantuneena. Varmaa kuitenkin on, että Jumala tahtoo parantaa, ja että kerran kaikki tulevat olemaan terveitä.

Jokaisen, joka väittää muuta, on syytä miettiä, laittaako päänsärkylääkettä suuhunsa ensi kerralla päänsäryn sattuessa. Mikäli Jumalan tahto ei ole välttämättä parantaa, miksi ihmeessä laitan päänsärkylääkettä suuhuni? Sehän on potentiaalisesti Jumalan tahdon vastustamista!

Rukoillaan rohkeasti! Rukoillaan kestävästi! Ja kerrotaan toisillemme Jumalan suurista töistä.

Loppuun vielä muutama kesälomavinkki Mooses Laukkaselta, jonka tapasin New Winessa:
1) Nuku univelka pois.
2) Syö hieman kevyemmin ja anna vatsallesikin lepoa.
3) Lue ajattelua virkistäviä kirjoja. Harrasta aivojumppaa! Lue myös jotakin työhösi liittyvää. Näin olet innostunut työstäsi, kun palaat kesäloman loputtua sorvin ääreen.

Kesälomaterkuin

Markus

Kärsimyksen ongelmaa tutkimassa

Viime sunnuntain opetuksessani törmäsin Johanneksen esittämään ajatukseen Jumalan luonnosta: Jumala on valo, eikä hänessä ole pimeyttä. Tämä käynnisti minussa monenlaisia ajatuksia suhteessa ateistisen elämänkatsomuksen omaaviin henkilöihin: Mihin he perustavat moraalinsa ja muutenkin elämänsä? Heillähän ei ole mitään absoluuttista taustaa moraalilleen.

Eikö ateistin ole naurettavaa sanoa mitä tahansa moraaliin liittyviä väitteitä? Mihin hän perustaa väitteensä, jos hän esittää, että jokin on oikein tai väärin? Yleiseen muuttuvaan mielipiteeseen? Makutottumukseen? Surullista on se, että he kieltävät mielekkään elämän mahdollisuuden kieltämällä Luojan.

Jumalaa ei ole, koska maailmassa on pahaa!
Valmistelen tällä viikolla opetuksiani, jotka pidän New Wine -tapahtumassa Himoksella ensi viikolla. Yksi opetusaiheistani on kärsimyksen ongelma. Ateistit nimittäin väittävät, että kristinusko pitää sisällään opillisen ristiriidan: ajattelemme, että Jumala on kaikkivaltias ja läpeensä hyvä, mutta toisaalta uskomme myös pahan olemassaoloon. Heidän mielestään nämä opit ovat keskenään ristiriidassa.

1700-luvulla elänyt ateisti, David Hume, kirjoitti tämän kristinuskon oppeja ja Jumalan olemassaoloa koskevan hyökkäyksen paperille seuraavaan tapaan: ”Onko hän halukas estämään pahan, mutta ei kykene siihen? Silloin hän on voimaton. Onko hän kykenevä, mutta ei halua? Silloin hän on pahantahtoinen. Onko hän sekä kykenevä että halukas? Mistä sitten paha johtuu?”

Piilotetut oletukset väitteen takana
David Humen muotoilema väite pitää sisällään kaksi oletusta:
1) Jumalan kaikkivaltiudesta seuraa, että Hän kykenee luomaan millaisen maailman tahansa.
2) Jumalan hyvyydestä seuraa, että Jumala pitää parempana maailmaa, jossa ei ole pahaa, kuin maailmaa, jossa sitä ei ole.

Ongelmana näissä oletuksissa on se, että ne eivät ole välttämättä tosia.

"Voiko Jumala luoda kiven, jota hän ei jaksa nostaa?" ja muut loogiset mahdottomuudet
Jumalan kaikkivaltius ei tarkoita sitä, että hän kykenee tekemään loogisia mahdottomuuksia. Esimerkiksi nelikulmaisen ympyrän tekeminen on looginen mahdottomuus. Myös sellaisen ihmisen luominen, jolla on vapaa tahto, mutta joka vapaasti valitsee aina Jumalan määräämällä tavalla, on looginen mahdottomuus. Luodessaan ihmisen, jolla on vapaa tahto, Jumala siis tietoisesti valitsi käydä reittiä, jossa syntiin lankeaminenkin on mahdollinen. Näin siksi, että hän halusi luoda todellisia olentoja, ei robotteja.

Lepsu pehmo-isä vs. Äärettömän hyvä ja tarkka Kirurgi
Jumalan hyvyys ei tarkoita sitä, että Jumala valitsisi luoda sellaisen maailman, jossa ei ole pahaa ja kärsimystä. Tämän tietää jokainen, joka on joskus ollut lasten kasvattamisen kanssa tekemisissä. Voimme tiettyyn rajaan asti suojella lasta elämän kolhuilta, mutta tulee raja vastaan, jolloin hänen on itse opittava vastuulliseksi aikuiseksi, emmekä enää suojele häntä kaikilta kolhuilta. Joskus jopa henkilökohtaisesti nuhtelemme, jotta hän oppisi suoraselkäiseksi ihmiseksi. C.S. Lewis kirjoitti saman ajatuksen muotoon:

Kauhea asia on se, että täydellisen hyvä Jumala… ei ole yhtään vähempää pelottava kuin kosminen sadisti. Mitä enemmän uskomme Jumalaan, että hän satuttaa ainoastaan parantaakseen, sitä vähemmän meillä on syytä anoa helläkätisyyttä. Julma mies voidaan lahjoa, hän saattaa tylsistyä julmaan harrastukseensa tai hänellä saattaa olla hetkellinen armollisuuden puuska, kuten alkoholisteilla on selviä kausia. Mutta kuvittelepa olevasi vastatusten kirurgin kanssa, jonka aikomukset ovat pelkästään hyviä. Mitä parempi ja tarkempi hän on, sitä vääjäämättömämmin hän jatkaa viiltämistä. Jos hän taipuisi meidän vetoomuksiimme, jos hän lopettaisi ennen kuin leikkaus olisi saatettu loppuun, kaikki kipu ennen sitä hetkeä olisi merkityksetöntä. Mitä ihmiset tarkoittavat, kun he sanovat: ”Minä en pelkää Jumalaa, koska tiedän hänen olevan hyvä?” Eivätkö he ole koskaan käyneet hammaslääkärissä?

Toisin sanottuna Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden sekä pahan olemassaolon välillä ei ole loogista ristiriitaa. Tästä syystä ateistit ovatkin muuttaneet väitteensä muotoon "On todennäköistä, että Jumalaa ei ole olemassa." Tähän kristitty voi aina sanoa: "Todennäköistä suhteessa mihin?" Maailma on kuitenkin niin hyvä paikka, että harvempi täältä haluaa pois etuajassa. Jumalan olemassaolon mahdollisuutta ei pidä siis verrata vain pahaan, jota maailmasta löytyy, vaan myös kaikkeen siihen äärettömän hienoon ja hyvään, jonka Luojamme on meille antanut.

Iloista kesää sinulle.

Markus