Olemme kesän aikana opettaneet seurakuntamme jumalanpalveluksissa ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Tulevana viikonloppuna pysähdymme miettimään luvun neljä, jakeita 7-21. Monta kertaa tämän jaejakson lukemisen jälkeen päämme päälle saattaa jäädä iso kysymysmerkki; olenko uskossa, koska minulla on vaikeuksia rakastaa sitä erästä henkilöä seurakunnassa?
Olen juuri lukemassa englanninkielistä kirjaa, ”Opetella rakastamaan ihmisiä, joista en pidä.” Minullakin on ”välillä” vaikeuksia rakastaa. On jopa olemassa tietynlainen persoonatyyppi, joka tuottaa minulle erityisesti vaikeuksia. En nyt paljasta, minkälaiset ihmiset saavat ihoni kananlihalle, mutta sanonpa vain, että sellaisia on. Jaejakson lopussa Johannes antaa käskyn rakastaa Jumalaa ja rakastaa veljiämme. Rakastaa Jumalaa. -Jes! Rakastaa veljiä. -Auts!
Jos sinulle jää neljännen luvun lopussa päällesi kysymysmerkki, kuten minulle joskus jää, on hyvä lukea jaejakso uudestaan. Apuna uudestaan lukiessa voi käyttää seuraavia kysymyksia: Mistä rakkaus on lähtöisin? Kuka on rakkaus? Kuka rakasti ensin? Keneltä saan rakkautta? -”Rakkaus on Jumalasta, Jumala on rakkaus, Kun Jumala on meitä näin rakastanut…” Laskiko pulssisi? Ainakin minulla laski.
Tässä jaejaksossa rakkaudesta käytetty kreikan kielen sana on Agape – jumalallinen rakkaus. Se on enemmän kuin luontainen (vajavainen) kykymme rakastaa. Se on Pyhän Hengen aikaa saamaa rakkautta. Se on pitkämielistä, se on kaiken kestävää, se on lempeää. Yhteydessä Jumalan kanssa, muutumme enemmän Hänen kaltaisekseen. Yhteydessä Häneen, rakkautemme toisia kohtaan syvenee. Jopa sitä persoonatyyppiä kohtaan, jonka kanssa minulla on vaikeuksia. Jes ja Aamen!
Tästä lisää viikonloppuna.
-Teemu
torstai 29. heinäkuuta 2010
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Jahas, tehdäänkös perheiden kesätreffeistä traditio..
Uunituoreet uutiset kesän toisilta perheiden kesätreffeiltä. Palattiin Sirkan kanssa noin tunti sitten kirkolle Ekvallan rannasta ja purettiin kahvitermarit ja mölkyt sun muut kamat autosta. Hyvä ja rento meininki oli jälleen ja paikalle ilmestyi noin nelisenkymmentä henkeä pienen pienet mukaan lukien.
Meno oli mukavan rentoa heti alusta alkaen ja jutustelu lähti käyntiin helposti piknikin äärellä. No, lapset tietysti halusivat heti uimaan ja monet suuntasivat heti kulkunsa rannan tuntumaan polskuttamaan ja ottamaan aurinkoa.
Juttelinpa minäkin ainakin parin ihmisen kanssa, joiden kanssa en ole tainnut vaihtaa kuulumisia koskaan aikaisemmin. Lapset pelailivat mölkkyä, potkivat palloa ja heittelivät frisbeetä. Uskaltautuipa muutama aikuinenkin vielä lasten jälkeen ottamaan mölkkymatsin keskenään (pelkäsivät varmaan hävitä lapsille, hah!…).
Valitettavasti emännät olivat yliarvioneet vanhempien kahvihampaan kolotuksen voimakkuuden, koska kahvia jäi yli jonkin verran (pari termaria, ei meillä lasketa). Namiyllätys taisi kyllä sen sijaan mennä kaupaksi viimeistä karkkia myöten. (Siinä teille sitten hampaan kolotusta!)
Sen verran kivaa treffeillä on ollut, että pohdittiin jo muutamien kanssa, josko tehtäisiin perheiden treffeistä ympärivuotinen traditio, johon kaikenikäiset, perheelliset ja perheettömät voivat tulla mukaan viettämään aikaa yhdessä ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Hmmm… ei hullumpi idea!
Terkuin
Kesälomalle pomppaava Essi
Meno oli mukavan rentoa heti alusta alkaen ja jutustelu lähti käyntiin helposti piknikin äärellä. No, lapset tietysti halusivat heti uimaan ja monet suuntasivat heti kulkunsa rannan tuntumaan polskuttamaan ja ottamaan aurinkoa.
Juttelinpa minäkin ainakin parin ihmisen kanssa, joiden kanssa en ole tainnut vaihtaa kuulumisia koskaan aikaisemmin. Lapset pelailivat mölkkyä, potkivat palloa ja heittelivät frisbeetä. Uskaltautuipa muutama aikuinenkin vielä lasten jälkeen ottamaan mölkkymatsin keskenään (pelkäsivät varmaan hävitä lapsille, hah!…).
Valitettavasti emännät olivat yliarvioneet vanhempien kahvihampaan kolotuksen voimakkuuden, koska kahvia jäi yli jonkin verran (pari termaria, ei meillä lasketa). Namiyllätys taisi kyllä sen sijaan mennä kaupaksi viimeistä karkkia myöten. (Siinä teille sitten hampaan kolotusta!)
Sen verran kivaa treffeillä on ollut, että pohdittiin jo muutamien kanssa, josko tehtäisiin perheiden treffeistä ympärivuotinen traditio, johon kaikenikäiset, perheelliset ja perheettömät voivat tulla mukaan viettämään aikaa yhdessä ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Hmmm… ei hullumpi idea!
Terkuin
Kesälomalle pomppaava Essi
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Siis ihan jäätävän paras Junnuläpäri. Ihan mieletöntä!
Raision ja Turun vapaaseurakunnat järjestivät yhdessä lasten ja varkkien kesäleirin Naantalin Kesärannassa 15.-18. heinäkuuta.
LEIRIN SALDO:
Huippupäiviä: 4
Ihan parhaita tyttöjä: 18 + isoset
Ihan parhaita poikia: 18 + isoset
Hauskoja jumppatätejä: 2: Irmeli ja Kyllikki, Irmeli ja Kyllikki, Irmeli ja....
Eeppisiä iltanuotioesityksiä ja kilpailuja: lukemattomia
Huipputaitavia kuoroja kuorosodassa: 4 kpl, siis eli Monosen kuoro (Mononen ei maksa!), karatemestari Aimo Suden kuoro ja finaaliin päässeet bussikuski Pena Vaanin kuoro Perähikiältä ja tietysti Nasaretista Jessen Siion-kuoro, joka löi kaikki laudalta, ”ja tuomaritkin oli ihan cooleja, mut osasi olla myös ankaria”…
Uusia biisejä opittu: ma luulen että ainakin viisi, ma luulen
Valvottuja öitä: puolikas, sitten voitettiinkin lappalaiset nukahtamiskilpailussa, hyvä me!!
Jäätävän jänniä yöratoja: yksi kappale (ei ees pelottanu hei)
Korikiipeilyä ja muuta urheilu kans aika paljon kaikenlaista ja upeita askartelujuttuja
Uintikertoja: neljä, hrrrr kylmää oli mut leiriläiset ei jotenkin ollenkaan huomanneet sitä kun ne vaan läiskytteli ja pisti menemään ja varmisti että uivat isoset ainakin kastuu vaikka pelkäävätkin kylmää vettä raasut. Uimavalvojat selvis kuivin kutein, niille ei ryttyillä.
Hyttysen puremia: noin 350 allekirjoittaneella, muilla toivottavasti huomattavasti vähemmän
Tavaroitaan hukkaavia hutiluksia: aika monta ja ainakin puolet niistä isosia!
Maistuvia ruokia joka päivä ja usein, nam nam ja nam ja sit sai karkkiakin kioskista. Nam. Sanoinko sen jo?
Mahtavia raamiksia: 5 ikäryhmittäin, ja ihan huiput opettajat
Lapsia uskoon: yhdeksän!!!
Lasten todistuksia vikana iltana: seitsemän!
Upeissa iltahetkissä Jumala oli tuntuvasti läsnä ja siellä oli hyvä olla, eikä ollut kiirettä pois vaikka saikin jo mennä nukkumaan kun ”eikun mä haluan mieluummin jäädä tänne ylistämään”
Kaiken kaikkiaan siis: IHAN PARAS LASTEN JA NUORTEN LEIRI IKINÄ!!! ENSI VUONNA TAAS KAIKKI MESSIIN!
Terkkuja!
Essi (ihan kikseissä vieläkin)
LEIRIN SALDO:
Huippupäiviä: 4
Ihan parhaita tyttöjä: 18 + isoset
Ihan parhaita poikia: 18 + isoset
Hauskoja jumppatätejä: 2: Irmeli ja Kyllikki, Irmeli ja Kyllikki, Irmeli ja....
Eeppisiä iltanuotioesityksiä ja kilpailuja: lukemattomia
Huipputaitavia kuoroja kuorosodassa: 4 kpl, siis eli Monosen kuoro (Mononen ei maksa!), karatemestari Aimo Suden kuoro ja finaaliin päässeet bussikuski Pena Vaanin kuoro Perähikiältä ja tietysti Nasaretista Jessen Siion-kuoro, joka löi kaikki laudalta, ”ja tuomaritkin oli ihan cooleja, mut osasi olla myös ankaria”…
Uusia biisejä opittu: ma luulen että ainakin viisi, ma luulen
Valvottuja öitä: puolikas, sitten voitettiinkin lappalaiset nukahtamiskilpailussa, hyvä me!!
Jäätävän jänniä yöratoja: yksi kappale (ei ees pelottanu hei)
Korikiipeilyä ja muuta urheilu kans aika paljon kaikenlaista ja upeita askartelujuttuja
Uintikertoja: neljä, hrrrr kylmää oli mut leiriläiset ei jotenkin ollenkaan huomanneet sitä kun ne vaan läiskytteli ja pisti menemään ja varmisti että uivat isoset ainakin kastuu vaikka pelkäävätkin kylmää vettä raasut. Uimavalvojat selvis kuivin kutein, niille ei ryttyillä.
Hyttysen puremia: noin 350 allekirjoittaneella, muilla toivottavasti huomattavasti vähemmän
Tavaroitaan hukkaavia hutiluksia: aika monta ja ainakin puolet niistä isosia!
Maistuvia ruokia joka päivä ja usein, nam nam ja nam ja sit sai karkkiakin kioskista. Nam. Sanoinko sen jo?
Mahtavia raamiksia: 5 ikäryhmittäin, ja ihan huiput opettajat
Lapsia uskoon: yhdeksän!!!
Lasten todistuksia vikana iltana: seitsemän!
Upeissa iltahetkissä Jumala oli tuntuvasti läsnä ja siellä oli hyvä olla, eikä ollut kiirettä pois vaikka saikin jo mennä nukkumaan kun ”eikun mä haluan mieluummin jäädä tänne ylistämään”
Kaiken kaikkiaan siis: IHAN PARAS LASTEN JA NUORTEN LEIRI IKINÄ!!! ENSI VUONNA TAAS KAIKKI MESSIIN!
Terkkuja!
Essi (ihan kikseissä vieläkin)
Rohkaisua profetioiden kautta
Minulla oli tänä kesänä mahdollisuus olla ensimmäistä kertaa mukana New Wine-konferenssissa.Se oli todella siunattu ja vahvistava kokemus.Anglikaanikirkon piispa Graham Dow avasi Jumalan valtakunnan merkitystä Jeesuksen vertausten kautta. Hän teki sen tavalla,joka auttoi minua ymmärtämään Jumalan anteeksiantamusta ja rakkautta syvemmin kuin koskaan aikaisemmin.
Eräässä aamutilaisuudessa luterilainen pastori Jukka Jämsén pyysi meitä muodostamaan kolmen hengen ryhmiä ja kuuntelemaan,olisiko Pyhällä Hengellä jokin sana tai kuva meille rohkaisuksi. Samaan rukousryhmään kanssani osui meille kaikille tuttu Ansku Sormunen.
Hän kertoi nähneensä kuvan avoimesta kirjasta, ehkä Raamatusta,jonka sivuilta kirjaimet nousivat ilmaan kuin voimakas tuuli olisi tarttunut niihin.Kirjaimet alkoivat sitten levitä joka suuntaan. Hänen mieleensä oli tullut sana "sanansaattaja".
Olin todella hämmästynyt ja kysyin Anskulta,tiesikö hän, että ensimmäinen kirjani "Messiaan paluu" oli julkaistu vain muutamaa päivää aikaisemmin. Tärkeä osa kirjan kansikuvaa (jonka olin saanut profeetallisen sanan kautta joitakin vuosia sitten Israelissa) oli avoin Raamattu,jota valaisi Daavidin tähti.Kirjan sivuilta nousee esiin kirjan teemaa kuvaava symboli (tässä tapauksessa kruunu).
Anskulla ei ollut aavistustakaan siitä,että olin julkaissut kirjan,mutta Jumala tiesi asian!Olin ollut hiukan hermostunut ajatellessani tulevaisuutta,jossa tulisin tunnetuksi kirjan kirjoittajana.Erityisesti sellaisen kirjan,jonka aihe herättäisi niin paljon keskustelua ja toisistaan eriäviä mielipiteitä kuin Jeesuksen paluu. Ja niinpä nyt Taivaallinen Isämme halusi rohkaista minua Pyhän Henkensä kautta Anskun välityksellä.
Profetia voi olla todella rohkaiseva kanava Pyhän Hengen käytössä,mutta sitä voidaan käyttää myös väärin. Joskus voimme olla hämmentyneitä, koska emme tiedä, miten voisimme erottaa oikeat profetiat vääristä. Apostoli Johannes kirjoittaa tästä teemasta kirjeessään ja tulevana viikonloppuna saamme yhdessä tarkastella,mitä hän opettaa. Tulethan paikalle tai ole ainakin kuulolla internetin kautta.
"Messiaan paluu"- kirjaa pitäisi olla saatavana seurakunnan kirjamyynnistä jo tästä viikonlopusta alkaen,vaikka kirjan virallinen julkistamistilaisuus pidetäänkin vasta Plussa-viikonlopussamme syyskuussa.
Teitä kaikkia rohkaisten,
Graham
Eräässä aamutilaisuudessa luterilainen pastori Jukka Jämsén pyysi meitä muodostamaan kolmen hengen ryhmiä ja kuuntelemaan,olisiko Pyhällä Hengellä jokin sana tai kuva meille rohkaisuksi. Samaan rukousryhmään kanssani osui meille kaikille tuttu Ansku Sormunen.
Hän kertoi nähneensä kuvan avoimesta kirjasta, ehkä Raamatusta,jonka sivuilta kirjaimet nousivat ilmaan kuin voimakas tuuli olisi tarttunut niihin.Kirjaimet alkoivat sitten levitä joka suuntaan. Hänen mieleensä oli tullut sana "sanansaattaja".
Olin todella hämmästynyt ja kysyin Anskulta,tiesikö hän, että ensimmäinen kirjani "Messiaan paluu" oli julkaistu vain muutamaa päivää aikaisemmin. Tärkeä osa kirjan kansikuvaa (jonka olin saanut profeetallisen sanan kautta joitakin vuosia sitten Israelissa) oli avoin Raamattu,jota valaisi Daavidin tähti.Kirjan sivuilta nousee esiin kirjan teemaa kuvaava symboli (tässä tapauksessa kruunu).
Anskulla ei ollut aavistustakaan siitä,että olin julkaissut kirjan,mutta Jumala tiesi asian!Olin ollut hiukan hermostunut ajatellessani tulevaisuutta,jossa tulisin tunnetuksi kirjan kirjoittajana.Erityisesti sellaisen kirjan,jonka aihe herättäisi niin paljon keskustelua ja toisistaan eriäviä mielipiteitä kuin Jeesuksen paluu. Ja niinpä nyt Taivaallinen Isämme halusi rohkaista minua Pyhän Henkensä kautta Anskun välityksellä.
Profetia voi olla todella rohkaiseva kanava Pyhän Hengen käytössä,mutta sitä voidaan käyttää myös väärin. Joskus voimme olla hämmentyneitä, koska emme tiedä, miten voisimme erottaa oikeat profetiat vääristä. Apostoli Johannes kirjoittaa tästä teemasta kirjeessään ja tulevana viikonloppuna saamme yhdessä tarkastella,mitä hän opettaa. Tulethan paikalle tai ole ainakin kuulolla internetin kautta.
"Messiaan paluu"- kirjaa pitäisi olla saatavana seurakunnan kirjamyynnistä jo tästä viikonlopusta alkaen,vaikka kirjan virallinen julkistamistilaisuus pidetäänkin vasta Plussa-viikonlopussamme syyskuussa.
Teitä kaikkia rohkaisten,
Graham
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Lapsista ja vanhemmista
Kun uusi ihminen syntyy tähän maailmaan ja kun lapsen sukupuoli on selvinnyt (ellei se ole jo ollut tiedossa,niinkuin nykyään usein on),ensimmäisiä kysymyksiä,joita vanhemmille esitetään on:"Kenen näköinen se on?"
Lapsista - ainakaan sitten kun he kasvavat vähän isommiksi - ei aina ole kovin mukavaa saada kuulla,että heillä on isänsä leuka ja äitinsä nenä ja Tiina-tädin silmät ja Pekka-enon kiharat hiukset.Toimeliaan luonteensa hän on selvästi perinyt isomummoltaan ja taiteellisen lahjakkuutensa kaukaiselta Brutus-sedältä,josta ei kuitenkaan jostain syystä pikkulapsille mielellään paljon puhuta...
Mutta jokainen kehdon laidan yli kurkisteleva sukulainen toivoo salaa,että tämä pikkuinen olisi perinyt jonkin hyvän ominaisuuden juuri häneltä.On kiehtovaa nähdä uudessa tulokkaassa oman sukunsa piirteitä.Se kertoo niin vahvasti siitä,että tämä pieni ihminen ei ole tullut tyhjyydestä,jostakin ulkoavaruudesta,vaan hänessä on osa äitiään ja osa isäänsä ja heidän mukanaan kummankin suvun kaikkia jäseniä.
Hän kuuluu itseään suurempaan kokonaisuuteen,perheeseen ja sukuun,joka tulee olemaan kiinteä osa hänen loppuelämäänsä,niin hyvässä kuin pahassa,halusipa hän sitä tai ei.Yleensä suku kuitenkin aika hyväntahtoisesti seuraa ja tukee jälkikasvunsa elämää ja haluaa nähdä,mitähän tuosta lapsesta vielä tuleekaan.
Ihmisen elämä on siitä merkillistä,että tämän ensimmäisen syntymän jälkeen hän voi elämänsä aikana vielä syntyä kerran uudestaan, tällä kertaa Jumalan lapseksi.Tätä syntymää nimitetäänkin loogisesti uudestisyntymäksi.Silloin ei synnytä enää isän ja äidin "vauvansiementen" yhdistymisen tuloksena, vaan synnytään katoamattomasta siemenestä,joka tulee Jumalalta.
Niinpä saman suvun eri ikäisillä jäsenillä,isillä ja äideillä,mummoilla ja vaareilla,sisaruksilla ja serkuilla,sedillä ja tädeillä, voi olla yhteinen Isä Taivaassa,jonka perimää he kantavat sydämessään yhteisen inhimillisen geeniperimänsä lisäksi.He alkavat toistensa lisäksi muistuttaa myös Taivaallista Isäänsä,koska he ovat syntyneet hänen siemenestään.
Sen voi huomata siitä, miten he välittävät ja huolehtivat toisistaan ja muistakin ihmisistä ja ovat valmiita näkemään vaivaa sen eteen,että kaikilla olisi hyvä olla.He haluavat tehdä paljon kaikkea muutakin sellaista,minkä tietävät tuottavan iloa Isälle. Kuten viettää aikaa hänen kanssaan ja kertoa kaikesta,mitä päivän mittaan on tapahtunut ja tutkia hänen kanssaan kaikenlaisia juttuja ja kysellä asioita ja pyytää Isältä apua.
He haluavat myös olla tekemättä asioita,joiden tietävät murehduttavan Isää ja ovat todella pahoillaan, kun joskus sellaista kuitenkin tulee tehtyä.(Brutus-sedän geenit vievät näet joskus vielä voiton...)
Nenät ja silmät ja hiukset pysyvät heillä kyllä suurin piirtein ennallaan,mutta heidän sydämestään alkaa tulla enemmän heidän Taivaallisen Isänsä sydämen näköinen.Mitähän heistä vielä oikein tuleekaan?
Katsokaa,kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen,ja hänen lapsiaan me myös olemme.Tästä syystä maailma ei meitä tunne,eihän se tunne häntäkään.Rakkaat ystävät,jo nyt me olemme Jumalan lapsia,mutta vielä ei ole käynyt ilmi,mitä meistä tulee.Sen me tiedämme,että kun se käy ilmi,meistä tulee hänen kaltaisiaan,sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Jokainen,joka näin panee toivonsa häneen,pitää itsensä puhtaana,niin kuin hän on puhdas ja pyhä.
Ensimmäinen Johanneksen kirje 3:1-3
Lapsenmielisin terveisin
Sirkka
Lapsista - ainakaan sitten kun he kasvavat vähän isommiksi - ei aina ole kovin mukavaa saada kuulla,että heillä on isänsä leuka ja äitinsä nenä ja Tiina-tädin silmät ja Pekka-enon kiharat hiukset.Toimeliaan luonteensa hän on selvästi perinyt isomummoltaan ja taiteellisen lahjakkuutensa kaukaiselta Brutus-sedältä,josta ei kuitenkaan jostain syystä pikkulapsille mielellään paljon puhuta...
Mutta jokainen kehdon laidan yli kurkisteleva sukulainen toivoo salaa,että tämä pikkuinen olisi perinyt jonkin hyvän ominaisuuden juuri häneltä.On kiehtovaa nähdä uudessa tulokkaassa oman sukunsa piirteitä.Se kertoo niin vahvasti siitä,että tämä pieni ihminen ei ole tullut tyhjyydestä,jostakin ulkoavaruudesta,vaan hänessä on osa äitiään ja osa isäänsä ja heidän mukanaan kummankin suvun kaikkia jäseniä.
Hän kuuluu itseään suurempaan kokonaisuuteen,perheeseen ja sukuun,joka tulee olemaan kiinteä osa hänen loppuelämäänsä,niin hyvässä kuin pahassa,halusipa hän sitä tai ei.Yleensä suku kuitenkin aika hyväntahtoisesti seuraa ja tukee jälkikasvunsa elämää ja haluaa nähdä,mitähän tuosta lapsesta vielä tuleekaan.
Ihmisen elämä on siitä merkillistä,että tämän ensimmäisen syntymän jälkeen hän voi elämänsä aikana vielä syntyä kerran uudestaan, tällä kertaa Jumalan lapseksi.Tätä syntymää nimitetäänkin loogisesti uudestisyntymäksi.Silloin ei synnytä enää isän ja äidin "vauvansiementen" yhdistymisen tuloksena, vaan synnytään katoamattomasta siemenestä,joka tulee Jumalalta.
Niinpä saman suvun eri ikäisillä jäsenillä,isillä ja äideillä,mummoilla ja vaareilla,sisaruksilla ja serkuilla,sedillä ja tädeillä, voi olla yhteinen Isä Taivaassa,jonka perimää he kantavat sydämessään yhteisen inhimillisen geeniperimänsä lisäksi.He alkavat toistensa lisäksi muistuttaa myös Taivaallista Isäänsä,koska he ovat syntyneet hänen siemenestään.
Sen voi huomata siitä, miten he välittävät ja huolehtivat toisistaan ja muistakin ihmisistä ja ovat valmiita näkemään vaivaa sen eteen,että kaikilla olisi hyvä olla.He haluavat tehdä paljon kaikkea muutakin sellaista,minkä tietävät tuottavan iloa Isälle. Kuten viettää aikaa hänen kanssaan ja kertoa kaikesta,mitä päivän mittaan on tapahtunut ja tutkia hänen kanssaan kaikenlaisia juttuja ja kysellä asioita ja pyytää Isältä apua.
He haluavat myös olla tekemättä asioita,joiden tietävät murehduttavan Isää ja ovat todella pahoillaan, kun joskus sellaista kuitenkin tulee tehtyä.(Brutus-sedän geenit vievät näet joskus vielä voiton...)
Nenät ja silmät ja hiukset pysyvät heillä kyllä suurin piirtein ennallaan,mutta heidän sydämestään alkaa tulla enemmän heidän Taivaallisen Isänsä sydämen näköinen.Mitähän heistä vielä oikein tuleekaan?
Katsokaa,kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen,ja hänen lapsiaan me myös olemme.Tästä syystä maailma ei meitä tunne,eihän se tunne häntäkään.Rakkaat ystävät,jo nyt me olemme Jumalan lapsia,mutta vielä ei ole käynyt ilmi,mitä meistä tulee.Sen me tiedämme,että kun se käy ilmi,meistä tulee hänen kaltaisiaan,sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Jokainen,joka näin panee toivonsa häneen,pitää itsensä puhtaana,niin kuin hän on puhdas ja pyhä.
Ensimmäinen Johanneksen kirje 3:1-3
Lapsenmielisin terveisin
Sirkka
torstai 15. heinäkuuta 2010
Pastorin uskonkriisi
Viime vuonna lähdin New Wine -tapahtumasta hieman sekavin miettein. Olin nähnyt usean sairaan paranevan Jumalan Hengen koskettaessa heitä. Samalla sydämessäni oli ollut kuitenkin paljon suurempi jano, kuin mihin Jumala vastasi. Kaikki eivät olleet parantuneet ja kertoipa minulle vielä yksi kaveri, että hänen jalkansa oli tullut kipeämmäksi rukoukseni seurauksena.
New Winea seurasi aika armoton pohdinnan aika. Jouduin uudelleen tarkastelemaan koko parantumisen teologiaani, pohtimaan kärsimyksen ongelmaa ja jopa Jumalan olemassaoloa. Sitä latua sitten riittikin koko talven ajan. Huh huh!
Uskonkriisit eivät ole pahasta, sillä ne parhaimmillaan lujittavat meitä suhteessamme Jumalaan. Epäilys ei tietenkään ole koskaan hyve, mutta oman uskon perusteiden pohtiminen kyllä. Anselmin sanoin: "Uskomme on ymmärrystä etsivä usko."
Mitä sitten tapahtui?
Tänä vuonna opetin New Winessa kärsimyksen ongelmasta. Koko parantumispohdintani oli edennyt pisteeseen, jossa saatoin jälleen järjellisesti luottaa Jumalan parantavaan tahtoon ja sovittaa sen yhteen myös kärsimyksen ongelman ratkaisun kanssa (lue edellisiä blogikirjoituksiani, mikäli haluat tietää kärsimyksen ongelman ratkaisusta lisää). Mutta entäpä oma pettymyksen kokemus?
Perjantai-iltana johdin rukouspalvelua. Rukous sairaiden puolesta oli käynnissä, kun luokseni tuli 15-vuotias tyttö, joka pyysi rukousta jalkojensa puolesta. Lupasin rukoilla. Laitoin käteni hänen jalkojensa päälle ja aloin rukoilla.
Hetken kuluttua koin sen saman vanhan inhottavan tunteen: "Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Rukoilet turhaan." Oli kuin saatana olisi kuiskannut korvaani nuo sanat. Sanoin Jeesukselle, että olen väsynyt tähän ja lisäsin: "Mitäs jos poistetaan minut kokonaan yhtälöstä? Mitä minä tässä oikein yritän parantaa? Tule sinä. Minä vapautan sinut toimimaan minun kätteni ja suuni kautta." Samalla kun rukoilin näin, minut valtasi todella suuri myötätunto ja rakkaus rukoiltavaa kohtaan. Aloin itkeä ja myös tyttö alkoi kokea Jumalan läsnäoloa.
Rukoushetki keskeytyi yhden tiimiläisemme tultua kertomaan urheiluvamman parantumisesta parantuneen henkilön kanssa. Kun palasin rukoilemaan, rukoiltavani oli hämillään. Hän koki lämmön tunnetta jaloissaan, joka vaihtui rukouksen myötä tärinäksi. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että hän oli astunut jalkansa pahasti linttaan. Pyysin häntä kävelemään edestakaisin ja totesin silmilläni, että juuri näin on. Hän astui jalkansa pahasti linttaan.
Kolmen rukoushetken ja testaamisen jälkeen katsoin ihmeissäni tytön kävelyä. Hän ei astunut enää tippaakaan linttaan jalkojaan. Kerroin tästä hänelle ja iloitsimme yhdessä. Kerroimme myös parantumisesta mikkiin.
Mutta tarina ei lopu tähän. Välittömästi, kun olin parantumisesta kertonut, skeptisismi palasi. "Ei se kuitenkaan oikeasti parantunut." Tunsin, kuinka saatana kuiskasi jälleen korvaani. Rukoilin, että näkisin tytön vielä uudestaan, jotta voisin jutella hänen kanssaan.
Seuraavana iltana törmäsin tyttöön juuri ennen tilaisuuden alkua. Hän kertoi menneensä mökille ja näyttäneensä jalkojaan äidilleen, joka oli ihmetellyt asiaa kovin. Kyseessä oli nimittäin ollut syntymävika. Syntymävika! Ja niin minä sain kaipaamani vahvistuksen. Kiitos, Jeesus!
Miten tästä eteenpäin?
Pohdintani seurauksena olen todennut, että parantuminen on asia, jonka eteen meidän täytyy taistella ja nähdä vaivaa sen normaalin jossittelun sijasta, jota me uskovat harrastamme. Kuinka se onkaan, että osaamme niin taitavasti verhota skeptisyytemme pyhyyden verhoon: "Jos se on Jumalan tahto!"
Uusi testamentti kuvaa sairauden vihollisena silloinkin, kun joku ei parane (vrt. Paavalin pistin lihassa). Lisäksi meillä on Jeesuksen suora käsky parantaa sairaita. Itselleni tämä riittää siihen, että jatkan rukousta, vaikka en aina näe tuloksia. En anna kokemukseni määritellä teologiaani, vaan tutkin Raamattua ja nostan teologiani Jumalan sanasta.
Mitä enemmän olen näin toiminut, sitä enemmän olen myös saanut nähdä sairaiden parantuvan.
Jumalan valtakunta on jo nyt, mutta ei vielä. Meidän ei siis tule masentua, jos emme näe jokaista sairasta (tai edes 10%) parantuneena. Varmaa kuitenkin on, että Jumala tahtoo parantaa, ja että kerran kaikki tulevat olemaan terveitä.
Jokaisen, joka väittää muuta, on syytä miettiä, laittaako päänsärkylääkettä suuhunsa ensi kerralla päänsäryn sattuessa. Mikäli Jumalan tahto ei ole välttämättä parantaa, miksi ihmeessä laitan päänsärkylääkettä suuhuni? Sehän on potentiaalisesti Jumalan tahdon vastustamista!
Rukoillaan rohkeasti! Rukoillaan kestävästi! Ja kerrotaan toisillemme Jumalan suurista töistä.
Loppuun vielä muutama kesälomavinkki Mooses Laukkaselta, jonka tapasin New Winessa:
1) Nuku univelka pois.
2) Syö hieman kevyemmin ja anna vatsallesikin lepoa.
3) Lue ajattelua virkistäviä kirjoja. Harrasta aivojumppaa! Lue myös jotakin työhösi liittyvää. Näin olet innostunut työstäsi, kun palaat kesäloman loputtua sorvin ääreen.
Kesälomaterkuin
Markus
New Winea seurasi aika armoton pohdinnan aika. Jouduin uudelleen tarkastelemaan koko parantumisen teologiaani, pohtimaan kärsimyksen ongelmaa ja jopa Jumalan olemassaoloa. Sitä latua sitten riittikin koko talven ajan. Huh huh!
Uskonkriisit eivät ole pahasta, sillä ne parhaimmillaan lujittavat meitä suhteessamme Jumalaan. Epäilys ei tietenkään ole koskaan hyve, mutta oman uskon perusteiden pohtiminen kyllä. Anselmin sanoin: "Uskomme on ymmärrystä etsivä usko."
Mitä sitten tapahtui?
Tänä vuonna opetin New Winessa kärsimyksen ongelmasta. Koko parantumispohdintani oli edennyt pisteeseen, jossa saatoin jälleen järjellisesti luottaa Jumalan parantavaan tahtoon ja sovittaa sen yhteen myös kärsimyksen ongelman ratkaisun kanssa (lue edellisiä blogikirjoituksiani, mikäli haluat tietää kärsimyksen ongelman ratkaisusta lisää). Mutta entäpä oma pettymyksen kokemus?
Perjantai-iltana johdin rukouspalvelua. Rukous sairaiden puolesta oli käynnissä, kun luokseni tuli 15-vuotias tyttö, joka pyysi rukousta jalkojensa puolesta. Lupasin rukoilla. Laitoin käteni hänen jalkojensa päälle ja aloin rukoilla.
Hetken kuluttua koin sen saman vanhan inhottavan tunteen: "Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Rukoilet turhaan." Oli kuin saatana olisi kuiskannut korvaani nuo sanat. Sanoin Jeesukselle, että olen väsynyt tähän ja lisäsin: "Mitäs jos poistetaan minut kokonaan yhtälöstä? Mitä minä tässä oikein yritän parantaa? Tule sinä. Minä vapautan sinut toimimaan minun kätteni ja suuni kautta." Samalla kun rukoilin näin, minut valtasi todella suuri myötätunto ja rakkaus rukoiltavaa kohtaan. Aloin itkeä ja myös tyttö alkoi kokea Jumalan läsnäoloa.
Rukoushetki keskeytyi yhden tiimiläisemme tultua kertomaan urheiluvamman parantumisesta parantuneen henkilön kanssa. Kun palasin rukoilemaan, rukoiltavani oli hämillään. Hän koki lämmön tunnetta jaloissaan, joka vaihtui rukouksen myötä tärinäksi. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että hän oli astunut jalkansa pahasti linttaan. Pyysin häntä kävelemään edestakaisin ja totesin silmilläni, että juuri näin on. Hän astui jalkansa pahasti linttaan.
Kolmen rukoushetken ja testaamisen jälkeen katsoin ihmeissäni tytön kävelyä. Hän ei astunut enää tippaakaan linttaan jalkojaan. Kerroin tästä hänelle ja iloitsimme yhdessä. Kerroimme myös parantumisesta mikkiin.
Mutta tarina ei lopu tähän. Välittömästi, kun olin parantumisesta kertonut, skeptisismi palasi. "Ei se kuitenkaan oikeasti parantunut." Tunsin, kuinka saatana kuiskasi jälleen korvaani. Rukoilin, että näkisin tytön vielä uudestaan, jotta voisin jutella hänen kanssaan.
Seuraavana iltana törmäsin tyttöön juuri ennen tilaisuuden alkua. Hän kertoi menneensä mökille ja näyttäneensä jalkojaan äidilleen, joka oli ihmetellyt asiaa kovin. Kyseessä oli nimittäin ollut syntymävika. Syntymävika! Ja niin minä sain kaipaamani vahvistuksen. Kiitos, Jeesus!
Miten tästä eteenpäin?
Pohdintani seurauksena olen todennut, että parantuminen on asia, jonka eteen meidän täytyy taistella ja nähdä vaivaa sen normaalin jossittelun sijasta, jota me uskovat harrastamme. Kuinka se onkaan, että osaamme niin taitavasti verhota skeptisyytemme pyhyyden verhoon: "Jos se on Jumalan tahto!"
Uusi testamentti kuvaa sairauden vihollisena silloinkin, kun joku ei parane (vrt. Paavalin pistin lihassa). Lisäksi meillä on Jeesuksen suora käsky parantaa sairaita. Itselleni tämä riittää siihen, että jatkan rukousta, vaikka en aina näe tuloksia. En anna kokemukseni määritellä teologiaani, vaan tutkin Raamattua ja nostan teologiani Jumalan sanasta.
Mitä enemmän olen näin toiminut, sitä enemmän olen myös saanut nähdä sairaiden parantuvan.
Jumalan valtakunta on jo nyt, mutta ei vielä. Meidän ei siis tule masentua, jos emme näe jokaista sairasta (tai edes 10%) parantuneena. Varmaa kuitenkin on, että Jumala tahtoo parantaa, ja että kerran kaikki tulevat olemaan terveitä.
Jokaisen, joka väittää muuta, on syytä miettiä, laittaako päänsärkylääkettä suuhunsa ensi kerralla päänsäryn sattuessa. Mikäli Jumalan tahto ei ole välttämättä parantaa, miksi ihmeessä laitan päänsärkylääkettä suuhuni? Sehän on potentiaalisesti Jumalan tahdon vastustamista!
Rukoillaan rohkeasti! Rukoillaan kestävästi! Ja kerrotaan toisillemme Jumalan suurista töistä.
Loppuun vielä muutama kesälomavinkki Mooses Laukkaselta, jonka tapasin New Winessa:
1) Nuku univelka pois.
2) Syö hieman kevyemmin ja anna vatsallesikin lepoa.
3) Lue ajattelua virkistäviä kirjoja. Harrasta aivojumppaa! Lue myös jotakin työhösi liittyvää. Näin olet innostunut työstäsi, kun palaat kesäloman loputtua sorvin ääreen.
Kesälomaterkuin
Markus
torstai 8. heinäkuuta 2010
Maistuisiko iso annos toivoa?
Järkyttävät ja traagiset kuolemantapaukset ovat koskettaneet suomalaisia tänä kesänä.Se alkoi moottoriveneturmasta,jossa entisen F1-kuljettajan Jyrki Järvilehdon ystävä menetti henkensä.Viime viikolla moni meistä liikuttui kuullessaan uutisen Tommy Tabermannin lähdöstä.Sairaus mursi monia sydämiä koskettaneen kirjailijan,sanataiturin ja kansanedustajan.Häntä tuntui jääneen kaipaamaan suuri joukko suomalaisia,vaikka emme häntä läheisesti tunteneetkaan.
Tämän viikon alussa saimme sitten jälleen kerran todisteita siitä,kuka tätä maailmaa hallitsee ja ihmiskuntaa villitsee.Raaka,mitättömästä syystä ja hetken mielijohteesta tehty kolmen ihmisen surma ei voinut kummuta muualta kuin pimeyden ruhtinaan valtakunnasta.Hän on tullut varastamaan,tappamaan ja tuhoamaan ja haluaa käyttää meitä ihmisiä siinä sätkynukkeinaan.Toisten naruista hän onnistuu nykimään enemmän,toisten vähemmän.Nyt hän nykäisi sitten oikein kunnolla ja kolmen ihmisen maanpäällinen elämä päättyi,kahden välittömästi,kolmannen hiukan myöhemmin.
Otamme osaa näiden kuolemantapausten kautta rakkaansa menettäneiden suruun.Myös monissa muissa suomalaiskodeissa aika on pysähtynyt tänä kesänä,kun läheinen ihminen on lähtenyt sinne,mihin häntä ei voi seurata.Ajatus viihtyy menneessä.Tulevaisuuden ajatteleminen pelottaa.Jotenkin aavistaa,että elämä ei koskaan enää tule olemaan samanlaista,sillä kuoleman kohtaaminen muuttaa meitä aina.Usein se saa arvostamaan elämää enemmän kuin koskaan ennen.Joskus sen kylmä koura taas tarttuu sydämeen niin,että elämästä on enää vaikea löytää iloa ja mielekkyyttä.
Olen aina vierastanut vakuuttelua,jonka mukaan kuolema on luonnollinen osa elämän kiertokulkua.Että se muka kuuluu osana elämään.Eikä kuulu!Sietämättömän kivun ja kärsimyksen keskelle kuolema kyllä varmasti tulee vapauttajana,mutta jos vaihtoehtona olisi kivun loppuminen,parantuminen ja elämä,niin uskon että jokainen valitsisi ilomielin sen vaihtoehdon.
Kuoleman julmuus ja luonnottomuus puhuu jokaiselle sen läheltä kohdanneelle,että se ei voi kuulua Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan,vaan on jostakin kylmästä ja pimeästä ja toivottomuudesta tullut tunkeilija.
Hyvä uutinen on se,että parhaillaan on meneillään prosessi,jonka huipentumana kuolema tullaan lopullisesti poistamaan näyttämöltä.Lupaus kuuluu:"Ja tämän hän (Jumala)on itse meille luvannut:iankaikkisen elämän."(1Joh2:25).
Maistuisiko siis iso annos toivoa? Sitä on tarjolla ensi viikonlopun jumalanpalveluksissa Ensimmäisen Johanneksen kirjeen äärellä.Tervetuloa ottamaan yhdessä selvää,mistä iankaikkisessa elämässä on kysymys!
Toivontäyteisin terveisin
Sirkka
Tämän viikon alussa saimme sitten jälleen kerran todisteita siitä,kuka tätä maailmaa hallitsee ja ihmiskuntaa villitsee.Raaka,mitättömästä syystä ja hetken mielijohteesta tehty kolmen ihmisen surma ei voinut kummuta muualta kuin pimeyden ruhtinaan valtakunnasta.Hän on tullut varastamaan,tappamaan ja tuhoamaan ja haluaa käyttää meitä ihmisiä siinä sätkynukkeinaan.Toisten naruista hän onnistuu nykimään enemmän,toisten vähemmän.Nyt hän nykäisi sitten oikein kunnolla ja kolmen ihmisen maanpäällinen elämä päättyi,kahden välittömästi,kolmannen hiukan myöhemmin.
Otamme osaa näiden kuolemantapausten kautta rakkaansa menettäneiden suruun.Myös monissa muissa suomalaiskodeissa aika on pysähtynyt tänä kesänä,kun läheinen ihminen on lähtenyt sinne,mihin häntä ei voi seurata.Ajatus viihtyy menneessä.Tulevaisuuden ajatteleminen pelottaa.Jotenkin aavistaa,että elämä ei koskaan enää tule olemaan samanlaista,sillä kuoleman kohtaaminen muuttaa meitä aina.Usein se saa arvostamaan elämää enemmän kuin koskaan ennen.Joskus sen kylmä koura taas tarttuu sydämeen niin,että elämästä on enää vaikea löytää iloa ja mielekkyyttä.
Olen aina vierastanut vakuuttelua,jonka mukaan kuolema on luonnollinen osa elämän kiertokulkua.Että se muka kuuluu osana elämään.Eikä kuulu!Sietämättömän kivun ja kärsimyksen keskelle kuolema kyllä varmasti tulee vapauttajana,mutta jos vaihtoehtona olisi kivun loppuminen,parantuminen ja elämä,niin uskon että jokainen valitsisi ilomielin sen vaihtoehdon.
Kuoleman julmuus ja luonnottomuus puhuu jokaiselle sen läheltä kohdanneelle,että se ei voi kuulua Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan,vaan on jostakin kylmästä ja pimeästä ja toivottomuudesta tullut tunkeilija.
Hyvä uutinen on se,että parhaillaan on meneillään prosessi,jonka huipentumana kuolema tullaan lopullisesti poistamaan näyttämöltä.Lupaus kuuluu:"Ja tämän hän (Jumala)on itse meille luvannut:iankaikkisen elämän."(1Joh2:25).
Maistuisiko siis iso annos toivoa? Sitä on tarjolla ensi viikonlopun jumalanpalveluksissa Ensimmäisen Johanneksen kirjeen äärellä.Tervetuloa ottamaan yhdessä selvää,mistä iankaikkisessa elämässä on kysymys!
Toivontäyteisin terveisin
Sirkka
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)