Usko Jeesukseen synnyttää uuden elämän, kun Pyhä Henki muuttaa ihmiseen. Kaste julistaa sitä, miten vanha jää taakse ja uusi elämä Jumalan voimassa koittaa. Mikä uusi elämä?
Yksittäiset hetket ja tilanteet ovat ihmiselle tärkeitä. Voimme muistella sitä upeaa hetkeä, kun tulimme uskoon. Voimme ladata odotuksia kasteelle - josko viimeistään sen jälkeen elämästä tulisi lopullisesti helppoa ja voimantäyteistä.
Niin huikea ja yliluonnollinen kuin Jumalan aikaansaama elämänmuutos onkin, uskossa ei kuitenkaan ole kyse vain yksittäisistä tapahtumista, joita voimme kaiholla muistella jälkeenpäin. Ei myöskään sellaisista, joihin joudumme pettymään. On kyse elämästä. Elämä on se, jonka Jumala muutti uskoontulon kautta. Tätä uutta elämää meidän on määrä elää Pyhän Hengen voimassa jatkuvasti. Vaikeudet kohdaten ja niistä selviytyen, Jumalaa palvellen. Heprealaiskirjeessä ei turhaan sanota: "Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään."
Tämä kilpailu ei ole omassa varassamme, vaan Jeesuksen täyttämän työn varassa. Meidän tulee ottaa Jeesuksen saavutus vakavasti, elää usi elämämme täysillä ja Jumalan armon varaan perustaen. Kulkea eteenpäin määrätietoisesti, nousta pystyyn kaatumisenkin jälkeen. Ja kun emme niin kovasti jaksa edetä, antaa Jeesuksen pitää täysillä kiinni ja vetää eteenpäin. Jumalalla riittää armoa - sekä täydellistä energiajuomaa ilman haitallisia sivuvaikutuksia.
Vain tällaisella intohimoisella elämänasenteella elämä voi olla täyttä. Jeesuksen kautta löytyy hänen omien sanojensa mukaisesti elämä ja yltäkylläisyys. On innostavaa tietää, että uskovalla on aina Pyhä Henki mukana matkassa ja Hänen kauttaan Jumalan voima. Eletään Pyhän Hengen synnyttämää uutta elämää todeksi tässä ja nyt. Me muutumme ja kaupunkimme muuttuu.
Jukka Suomela
Näytetään tekstit, joissa on tunniste armo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste armo. Näytä kaikki tekstit
perjantai 6. huhtikuuta 2012
torstai 15. maaliskuuta 2012
Mikä on evankeliumi?
Näin jatko-opintojen myötä tulee mietittyä monenlaista. Pastorina pohdinta keskittyy monesti oman työn ja julistuksen arviointiin.
Aloitin pari viikkoa sitten kurssin, jonka tavoitteena on johtaa opiskelijat pohtimaan evankeliumia ja sen julistamista. Kurssilla olen kohdannut monta aika tavalla karua kysymystä, joita haluaisin sinut kutsua nyt kanssani miettimään. Ohessa tarjoan myös lyhyesti omia ajatuksiani, mutta parasta on, jos jaksat itse vastata kysymyksiin.
1. Mikä seurakunnassa on vikana?
Lähdin opiskelemaan viime elokuussa. Sitä ennen mietin pari vuotta putkeen opetuslapseuteen liittyviä kysymyksiä. Mielestäni monelta meistä on opetuslapseus ja Jeesuksen kokonaisvaltainen seuraaminen hukassa. Olemme liian usein joukko individualisteja ja konsumeristeja, joilta puuttuu sitoutuminen Kristukseen. Tulemme kirkkoon kuin MacDonaldsiin ja haluamme hampurilaisemme heti. Jos maku ei miellytä, emme jaksa nähdä vaivaa sen eteen - saati sitten, että laittaisimme hengellistä ruokaa myös kotona. Laiskuus asuu meissä usein. Rukous ja Raamattu liian harvoin.
2. Mikä evankeliumi on?
Tämä kysymys liittyy suoraan edelliseen. Jos kristityt eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, jotakin on varmaan pielessä julistuksessamme. Olemmeko tehneet evankeliumista jotakin muuta kuin mitä se on? Tunnilla mietiskelin esimerkiksi sellaista hyvin herätyskristillistä ajatusta, että syntisen rukouksessa pyydetään usein Jeesusta asettumaan minun sydämeeni asumaan. Mutta jos Jeesus muuttaa meille, silloinhan hän tulee vieraaksi, ja minä olen edelleen talon isäntä! Olisikohan parempi alkaa puhumaan siitä, että minä muutan Jeesuksen luo ja hän saa sanella elämäni jatkossa?
3. Miksi joku tarvitsee evankeliumia?
Tämä kysymyksen tehtävänä on tsekata, osasitko määritellä evankeliumin oikein edellisessä kohdassa. Mikä tekee evankeliumista niin tarpeellisen? Vai esititkö evankeliumin edellisessä kohdassa niin, että sen tarkoituksena on tuottaa hyvää oloa ihmiselle? Mielestäni evankeliumi porautuu ihmisen suurimpaan ongelmaan, joka on se, että haluamme itse määritellä oman käsityksemme oikeasta ja väärästä. Juuri tämä oli ihmisen ensimmäinen synti. Vaikka Aatami ei vielä ollutkaan hyvän- ja pahantiedon omppua haukannut, hän kyllä tiesi mikä on oikein ja väärin. Olihan Jumala antanut käskyn olla syömättä. Aatami kuitenkin halusi itse määritellä oikean ja väärän, ja loppu onkin sitten historiaa. Kristuksen kuolema tekee lopun meidän itsekkyydestämme ja hänen ylösnousemuksensa avaa meille mahdollisuuden elää elämää isolla eellä hänessä.
4. Kuinka tärkeä asia taivas on?
Kuka ihmeessä keksi, että kristityt ovat matkalla taivaaseen? Eihän se edes ole totta, sillä Jumala tulee luomaan uuden maan ja uudet taivaat. Emme ole siis matkalla harppua soittelemaan pilvenlonkareelle, vaan meidät on tarkoitettu jo nyt ottamaan osaa Jumalan iankaikkiseen suunnitelmaan, jonka toteutuessa Jumalan valtakunta ei ole enää "jo nyt, mutta ei vielä", vaan tässä ja nyt! Kristinuskossa ei ole kysymys taivaaseen pääsemisestä. Tätä julistamalla teemme kristinuskosta jotakin millä ei ole mitään tekemistä päivittäisen elämämme kanssa.
5. Mitä ajattelet viimeisestä tuomiosta?
Pitäisikö viimeisellä tuomiollakin olla jotakin sijaa meidän julistuksessamme? Uudessa testamentissa siitä puhutaan itse asiassa yllättävän paljon, ja aina siitä sanottavat asiat eivät ole mieluisia. Jumala tulee mittaamaan myös uskollisuuttamme hänelle, vaikka itse pelastuisimme "kuin tulen läpi". Itse haluaisin katsoa Jeesusta silmiin, kun hän puhuu minun elämästäni.
Lopuksi
Kovia sanoja. Haluaisin päättää ajatukseen, jonka Uuden testamentin professorini Klyne Snodgrass lausui syksyllä: "Jumalan valtakunta annetaan meille rajoittamattoman armon kanssa, mutta samalla se esittää meille myös rajoittamattoman vaatimuksen." Kaikki annetaan anteeksi, mutta samalla Jeesus kutsuu sinua antamaan kaikkesi ja kuolemaan kokonaan itsellesi.
Armoa ja totuutta päivääsi!
Markus Nikkanen
Chicago
Aloitin pari viikkoa sitten kurssin, jonka tavoitteena on johtaa opiskelijat pohtimaan evankeliumia ja sen julistamista. Kurssilla olen kohdannut monta aika tavalla karua kysymystä, joita haluaisin sinut kutsua nyt kanssani miettimään. Ohessa tarjoan myös lyhyesti omia ajatuksiani, mutta parasta on, jos jaksat itse vastata kysymyksiin.
1. Mikä seurakunnassa on vikana?
Lähdin opiskelemaan viime elokuussa. Sitä ennen mietin pari vuotta putkeen opetuslapseuteen liittyviä kysymyksiä. Mielestäni monelta meistä on opetuslapseus ja Jeesuksen kokonaisvaltainen seuraaminen hukassa. Olemme liian usein joukko individualisteja ja konsumeristeja, joilta puuttuu sitoutuminen Kristukseen. Tulemme kirkkoon kuin MacDonaldsiin ja haluamme hampurilaisemme heti. Jos maku ei miellytä, emme jaksa nähdä vaivaa sen eteen - saati sitten, että laittaisimme hengellistä ruokaa myös kotona. Laiskuus asuu meissä usein. Rukous ja Raamattu liian harvoin.
2. Mikä evankeliumi on?
Tämä kysymys liittyy suoraan edelliseen. Jos kristityt eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, jotakin on varmaan pielessä julistuksessamme. Olemmeko tehneet evankeliumista jotakin muuta kuin mitä se on? Tunnilla mietiskelin esimerkiksi sellaista hyvin herätyskristillistä ajatusta, että syntisen rukouksessa pyydetään usein Jeesusta asettumaan minun sydämeeni asumaan. Mutta jos Jeesus muuttaa meille, silloinhan hän tulee vieraaksi, ja minä olen edelleen talon isäntä! Olisikohan parempi alkaa puhumaan siitä, että minä muutan Jeesuksen luo ja hän saa sanella elämäni jatkossa?
3. Miksi joku tarvitsee evankeliumia?
Tämä kysymyksen tehtävänä on tsekata, osasitko määritellä evankeliumin oikein edellisessä kohdassa. Mikä tekee evankeliumista niin tarpeellisen? Vai esititkö evankeliumin edellisessä kohdassa niin, että sen tarkoituksena on tuottaa hyvää oloa ihmiselle? Mielestäni evankeliumi porautuu ihmisen suurimpaan ongelmaan, joka on se, että haluamme itse määritellä oman käsityksemme oikeasta ja väärästä. Juuri tämä oli ihmisen ensimmäinen synti. Vaikka Aatami ei vielä ollutkaan hyvän- ja pahantiedon omppua haukannut, hän kyllä tiesi mikä on oikein ja väärin. Olihan Jumala antanut käskyn olla syömättä. Aatami kuitenkin halusi itse määritellä oikean ja väärän, ja loppu onkin sitten historiaa. Kristuksen kuolema tekee lopun meidän itsekkyydestämme ja hänen ylösnousemuksensa avaa meille mahdollisuuden elää elämää isolla eellä hänessä.
4. Kuinka tärkeä asia taivas on?
Kuka ihmeessä keksi, että kristityt ovat matkalla taivaaseen? Eihän se edes ole totta, sillä Jumala tulee luomaan uuden maan ja uudet taivaat. Emme ole siis matkalla harppua soittelemaan pilvenlonkareelle, vaan meidät on tarkoitettu jo nyt ottamaan osaa Jumalan iankaikkiseen suunnitelmaan, jonka toteutuessa Jumalan valtakunta ei ole enää "jo nyt, mutta ei vielä", vaan tässä ja nyt! Kristinuskossa ei ole kysymys taivaaseen pääsemisestä. Tätä julistamalla teemme kristinuskosta jotakin millä ei ole mitään tekemistä päivittäisen elämämme kanssa.
5. Mitä ajattelet viimeisestä tuomiosta?
Pitäisikö viimeisellä tuomiollakin olla jotakin sijaa meidän julistuksessamme? Uudessa testamentissa siitä puhutaan itse asiassa yllättävän paljon, ja aina siitä sanottavat asiat eivät ole mieluisia. Jumala tulee mittaamaan myös uskollisuuttamme hänelle, vaikka itse pelastuisimme "kuin tulen läpi". Itse haluaisin katsoa Jeesusta silmiin, kun hän puhuu minun elämästäni.
Lopuksi
Kovia sanoja. Haluaisin päättää ajatukseen, jonka Uuden testamentin professorini Klyne Snodgrass lausui syksyllä: "Jumalan valtakunta annetaan meille rajoittamattoman armon kanssa, mutta samalla se esittää meille myös rajoittamattoman vaatimuksen." Kaikki annetaan anteeksi, mutta samalla Jeesus kutsuu sinua antamaan kaikkesi ja kuolemaan kokonaan itsellesi.
Armoa ja totuutta päivääsi!
Markus Nikkanen
Chicago
tiistai 13. maaliskuuta 2012
Ihmiset joista Jeesus sanoi, että heillä oli suuri usko
Ensimmäinen heistä oli Roomalainen sadanpäällikkö, jonka löydämme Matteuksen evankeliumin 8:5-13:
“Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: "Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa." Jeesus sanoi: "Minä tulen ja parannan hänet." Mutta sadanpäällikkö vastasi: "Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: 'Mene', niin hän menee, tai toiselle: 'Tule', niin hän tulee, tai palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee." Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: "Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot." Sillä hetkellä palvelija parani.”
Toinen oli kaananlainen nainen, hänet puolestaan löydämme Matteuksen evankeliumin 15:21-28.
“Lähdettyään sieltä Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut naiselle mitään. Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: "Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa." Mutta Jeesus vastasi: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten." Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.”
Äkkiä katsottuna heistä ei löydy muuta yhteistä, kuin heidän uskonsa. Toinen on mies, toinen nainen. Toinen on sadanpäällikkö toinen kotiäiti. Sotapäällikön vahvan uskon saattaisi selittää hänen uskonsa siihen, ettei Jeesuksen tarvitse lähteä hänen kotiinsa. Mutta ei Jeesus mennyt naisenkaan kotiin ja siitä huolimatta hänen tyttärensä parantui sillä hetkellä.
Heistä kuitenkin löytyy yksi erittäin mielenkiintoinen yhteinen tekijä, heistä kumpikaan ei ollut Israelilainen, toisin sanoen he olivat molemmat pakanoita. Toisin sanoen he eivät olleet tietoisia laista, he olivat ainoastaan tietoisia Jeesuksesta ja Hänen läsnäolostaan. Kumpikaan heistä ei yrittänyt millään muotoa ansaita Jumalan hyvyyttä, he vain yksinkertaisesta pitkäjänteisesti pyysivät sitä.
Toisin sanoen, Jumalan näkökulmasta suurta uskoa on se, että emme itse yritä ansaita Hänen rakkauttaan, vaan luotamme siihen, että Jeesuksen ristintyö on hoitanut syntivelkamme kerralla kuntoon. Niin menneet, tämän hetkiset, kuin tulevatkin. [1. Johanneksen kirje 1:7]
Roomalaiskirje 4:3 kertoo, miten Abrahamkin oli Jumalan silmissä vanhurskas, ei tekojensa vaan uskonsa vuoksi. "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi."
Kun me keskitymme siihen mitä Jeesus on tehnyt meidän puolestamme Hän auttaa meitä elämään Häntä kunnioittavaa ja Hänen mielenmukaistaan elämää. Aivan kuten Johannes 8:1-11 oleva aviorikoksesta kiinni saatu nainen.
Hänellekin Jeesus osoitti ensin armoa ja rakkautta, jonka jälkeen Jeesus sanoi "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä." Toisin sanoen, kun saamme kokea Jumalan hyvyyttä ja Hänen suosiotaan elämässämme Hän antaa meille voiman elää Häntä miellyttävää elämää. Mikään ei siis ole kiinni meistä tai meidän tekemisistämme, vaan kaikki on kiinni siitä mitä Jeesus teki puolestamme ristillä.
Jeesuksen mukaan ne ihmiset jotka keskittyvät Häneen, eivätkä omiin tekoihinsa omaavat suuren uskon. Abraham luettiin vanhurskaaksi uskonsa takia, niin luetaan meidätkin. Keskitytään siis siihen mitä Jeesus on meidän puolestamme tehnyt. Hän on luvannut että Hänen ikeensä on kevyt [Matteus 11:30] ja me saamme levätä Hänen täydellisessä sovitustyössään.
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Elämäsi kaksi tärkeintä oivallusta
1. Jumalan rakkauden ja armon hyväksyminen
Joiltakin tuntuu puuttuvan luontainen kyky ymmärtää, että kaikilla teoilla on seurauksensa. Ainakin minulta se puuttui, kun istuimme pieninä poikina isonveljeni kanssa saunassa. Minä olin vaahtosammutin ja veljeni hieman isompi, kun päätimme pissata kiukaalle. Ajatus ei ollut kovinkaan fiksu, koska meinasimme tukehtua löyhkään, joka syntyi virtsan höyrystyessä. Kaiken lisäksi saimme vanhemmilta piiskaa (se oli siihen aikaan vielä luvallista) ja jouduimme pesemään koko saunan ja kiuaskivet.
Voi olla, että koska jo varhaisessa vaiheessa opimme, että kaikilla teoilla on seurauksena, meidän on vaikea ottaa vastaan Jumalan ehdotonta rakkautta ja armoa. Jokainen meistä kysyy tuon tuostakin kysymystä: "Voiko Jumala rakastaa minua, vaikka olen toiminut väärin?" Olemme oppineet, että ihmisten kohdalla rakkaus tuntuu rajoittuvan sen mukaan, miten itse toimimme, ja niin me pelkäämme, että Jumalan kohdalla se on vielä rajoittuneempaa, koska emme tunne häntä kovin hyvin.
Jumalan ehdottoman rakkauden ja armon hyväksyminen on ollut yksi elämäni vaikeimmista asioista – ja pelkäänpä, että se ei ole mennyt aivan vieläkään perille. Samalla tiedän, että olen edistynyt huimasti. Tiedän nyt, että Kristuksessa tarjotun rakkauden ja armon vastaanottaminen on kristillisen elämän tärkein asia, ensimmäisenä laskettava perustuskivi, jonka päälle kaikki muu rakentuu.
Jumalan armon ja rakkauden hyväksyminen tarkoittaa käytännössä sen ymmärtämistä, että sinä et pelastanut tai pelasta itseäsi. Et nyt, etkä silloin kun lankeat syntiin. Tyypillistähän on se, että kun lankeat, alat syytellä itseäsi, etkä usko, että Jumala voi rakastaa sinua ennen kuin olet kierinyt itsesyytöksissä tarpeeksi kauan.
Paavali kirjoittaa: ”Armosta te olette pelastetut – uskon kautta. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8,9).
Paavali kertoo, että sinä et pelastanut itseäsi. Et tehnyt aloitetta pelastuaksesi, etkä myöskään omalla toiminnallasi ansainnut pelastumista. Aloite tuli Jumalalta (ei ole lähtöisin teistä) ja pelastus oli Jumalan lahja (Armosta te olette, se on Jumalan lahja). Niin kauan, kun et hyväksy tätä, elät kurjaa elämää epäonnistumisesta ja syyllisyydestä toiseen. Mutta kun hyväksyt sen, elämäsi alkaa muuttua Kristuksen kaltaisuuteen (palaamme tähän myöhemmin).
Kuuntele tarkasti: Raamatun mukaan ainoa synti, joka ihmisen kadottaa, on se, että Jumalan armo ei hänelle kelpaa. Tästä ainoasta kadottavasta synnistä puhuvat ne Heprealaiskirjeen kohdat, joissa puhutaan tahallisesta synnin tekemisestä (asiayhteyden perusteella tahallisen synnin tekemisessä on kysymys uskosta luopumisesta, Hepr. 10:26, 38, 39).
Armo on meille vaikea asia, koska se tuhoaa ylpeytemme ja riisuu meidät aseista. Oma valintani on ollut heittäytyä kokonaan Jumalan armon varaan, vaikka se tuntuu luonnottomalta valinnalta. Ennen kuin hyväksyt Jumalan armon ja rakkauden, et pysty elämään täyttä elämää Jumalan kanssa.
2. Jumalan (armon) varassa eläminen
Tiedätkö, että sinun suurin ongelmasi suhteessa Jumalaan ei ole se, että ryyppäät, poltat tupakkaa, harrastat kyseenalaista parisuhdetoimintaa, varastat tai valehtelet? Suurin ongelmasi ei ole myöskään se, että et ole rukoillut tarpeeksi tai lukenut Raamattua tarpeeksi tai käynyt kirkossa tarpeeksi tai toteuttanut jotakin muuta uskonnollista velvoitettasi tarpeeksi. Itse asiassa mikään edellä mainitsemistani jutuista ei tule lähellekään suurinta ongelmaasi. Kuitenkin juuri edellä mainittujen asioiden kanssa kamppailemme monesti suurimman osan ajastamme.
Suurin ongelmasi suhteessa Jumalaan on se, että yrität elää elämääsi itsenäisesti ja riippumattomasti, irrallaan hänestä. Toisin sanottuna yrität elää ilman Jumalaa! Ja tämä näyttäytyy joko piittaamattomuutena Jumalasta (en välitä pätkääkään siitä, mitä Jumala sanoo), luottamuksen puutteena (en usko, että Jumala tahtoo parastani) tai uskonnollisena suorittamisena (minun täytyy lukea Raamattua ja rukoilla kelvatakseni). Kyllä, uskonnollinen suorittaminenkin voi nousta ihmisen itseriittoisuudesta, vaikka Raamatun lukemisessa, rukouksessa ja kirkossa käymisessä ei mitään pahaa sinänsä olekaan. Voi olla, että teemme näitä asioita täyttääksemme jonkin mittarin, jolla mittaamme oman elämämme kelpaavuutta Jumalalle, itsellemme ja toisille ihmisille – emme rakkaudesta ja sydämen halusta.
Raamatusta löytyy yksi porukka, jotka olivat mestareita tässä: galatalaiset. Kuuntele, mitä Paavali kirjoittaa heille: ”Älykääpiö-galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna! Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin? Turhaanko tämä kaikki on tullut teidän osaksenne? Tuskinpa vain. Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin?” (Gal. 3:1-5)
Tekstissä Paavali kysyy suoraan galatalaisilta, tuliko pelastus (= Hengen saaminen) heidän osakseen noudattamalla juutalaista lakia vai Jumalan lahjana, uskon kautta. Paavalin vahva vastaus tähän retoriseen kysymykseen on: ”pelastus on yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden.” Galatalaiset olivat aloittaneet uskonelämänsä Jumalan armon varassa, mutta pian sen jälkeen todenneet, että heidän täytyy pärjätä omillaan. Sen sijaan, että he olisivat turvanneet Jumalaan itseensä, he alkoivat suorittaa asioita, joiden avulla he yrittivät osoittautua Jumalalle kelpaaviksi. Tuntuuko tutulta? Niin moni meistä ajattelee, että olemme kyllä armosta pelastettuja uskoon, mutta uskossa ollessa meidän täytyy pärjätä omillamme ja olla kilttejä tyttöjä ja poikia! Galatalaiset vaihtoivat armon varassa elämisen käskyihin, mikä on täsmälleen sama asia, jonka monet kristityt tekevät tänäkin päivänä.
Keväällä 1995 olin lukulomalla - siis lukemassa kirjoituksiin. Eräänä päivänä isä ja äiti soittivat minulle ja kertoivat ostaneensa koiran. Söpöksi nimetty poikakoira oli ihanan pieni karvapallero, joka makasi kainaloni alla sillä välin, kun luin matikkaa. Ei mennyt kuitenkaan aikaakaan, kun Söpö kasvoi isommaksi. Tietyssä iässä sen halut heräsivät. Lääh… Lääh… Ja niin sattui se kohdalle se nolopäivä, jolloin vieraamme jalka tuntui liian kiinnostavalta… Ja niin Söpö-parka laitettiin liekaan tai oven taakse, jotta se ei enää raiskaisi vieraitamme. Aina välillä se kuitenkin pääsi irti ja oli heti jonkun jalassa kiinni.
Monet meistä uskovista laittavat itsensä koiran talutushihnaan, sitovat elämänsä erilaisiin sääntöihin ja lakeihin sen suhteen, mitä uskovat saavat tehdä ja mitä eivät. Elämästä tulee välittömästi vaikeaa: yrittämistä, syyllisyyttä – ja pakkomiellettä. Välillä pääsemme talutushihnasta irti ja juoksemme saman tien ahmimaan syntiä. Ja taas kiinnitämme itsemme liekaan ja hetken aikaa menee hyvin, kunnes taas juoksemme riettaasti lätäkköön läiskimään. Elämme jakomielitautisessa tilanteessa, jossa sitä hyvää, jota haluamme tehdä, emme tee ja sitä pahaa, jonka haluaisimme jättää tekemättä, teemme: ”En ajattele sitä likaista ajatusta! En ajattele sitä! Mitä ajatusta? No, sitä likaista ajatusta! Voi ei, ajattelin juuri likaisia asioita!”
Ratkaisu tähän tilanteeseen ei ole oman yrittämisen lisääminen, vaan se, että annamme itsemme entistä vahvemmin Jumalan armon turviin ja alamme elää entistä vahvemmin elämäämme riippuvaisina hänestä, hänen Henkensä voimassa. Paavali kirjoittaa: ”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.” (Room. 8:1-4)
Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että koiran laittaminen talutushihnaan tai oven taakse ei toimi. Ihmisestä ei tule Jumalalle kelpaavaa lakia tottelemalla, sillä tämä johtaa meidät keskittymään taudin oireisiin sisällämme kytevän todellisen ongelman sijasta. Ja mikä se todellinen ongelmamme olikaan? Se, että yritämme elää itsenäisinä, Jumalasta riippumatonta elämää. Yritämme tehdä omat fiksut valintamme ja pärjätä omillamme. Ja usein tämä näyttäytyy omatekoisena pyhyytenä, jonka vain harva tunnistaa sellaiseksi. Kummallista: voimme yrittää palvella Jumalaa tekemällä itse asiassa syntiä.
Salaisuus: Vapaus synnistä löytyy armon varassa elämisestä. Kun teen syntiä, heittäydyn entistä vahvemmin Jumalan armon turviin. Tiedän, että tämä kuulostaa hassulta, mutta muista, että suurin ongelmasi ei ole jokin väärä toimintatapa, vaan riippumattomuus ja itseriittoisuus, joka saa sinut ajattelemaan, että elämä Jumalasta irrallaan on ylipäätänsä mahdollista. Tämä oli myös se ensimmäinen synti, jonka Aatami ja Eeva tekivät. He kuvittelivat voivansa elää ilman Jumalaa.
Jumalan varassa eläminen on riippuvaisuutta Jumalasta ja täyttä luottamista hänen hyvyyteensä, rakkauteensa ja armoonsa sinua kohtaan. Kun heittäydyt hänen varaansa, alat eheytyä. Alat rakastaa häntä, koska hänen rakkautensa pääsee vihdoin ja viimein koskettamaan sinua. Ja tässä kohtaa myös synti alkaa päästää otettaan sinusta.
Ennen kuin rukoilet
Jumala haluaa elää elävässä suhteessa sinun kanssasi. Hän ei tahdo, että elämäsi hänen kanssaan on pelkkää sääntöjen noudattamista, kirjan lukemista tai muodollisia rukouksia. Hän haluaa puhua sinulle, kuunnella sinua ja rakastaa sinua. Tämä suhde on mahdollinen vain silloin, kun alat elää elämääsi Jumalan armon varassa, riippuvaisena hänestä. Kun työnnät syrjään oman yrittämisesi ja oman itseriittoisuutesi. Tällöin saat elää elämää, joka on täyttä elämää sellaisena kuin Jumala tarkoitti sen.
Armo ei tarkoita sitä, että Jumala ottaa sinut vastenmielisesti ikään kuin pakosta lähelleen, vaan sitä, että hän rakastaa sinua ja on sinun puolellasi. Vain armo voi korjata sisimpäsi niin, että sinä et enää syntiä tee.
Terveisin
Markus
Joiltakin tuntuu puuttuvan luontainen kyky ymmärtää, että kaikilla teoilla on seurauksensa. Ainakin minulta se puuttui, kun istuimme pieninä poikina isonveljeni kanssa saunassa. Minä olin vaahtosammutin ja veljeni hieman isompi, kun päätimme pissata kiukaalle. Ajatus ei ollut kovinkaan fiksu, koska meinasimme tukehtua löyhkään, joka syntyi virtsan höyrystyessä. Kaiken lisäksi saimme vanhemmilta piiskaa (se oli siihen aikaan vielä luvallista) ja jouduimme pesemään koko saunan ja kiuaskivet.
Voi olla, että koska jo varhaisessa vaiheessa opimme, että kaikilla teoilla on seurauksena, meidän on vaikea ottaa vastaan Jumalan ehdotonta rakkautta ja armoa. Jokainen meistä kysyy tuon tuostakin kysymystä: "Voiko Jumala rakastaa minua, vaikka olen toiminut väärin?" Olemme oppineet, että ihmisten kohdalla rakkaus tuntuu rajoittuvan sen mukaan, miten itse toimimme, ja niin me pelkäämme, että Jumalan kohdalla se on vielä rajoittuneempaa, koska emme tunne häntä kovin hyvin.
Jumalan ehdottoman rakkauden ja armon hyväksyminen on ollut yksi elämäni vaikeimmista asioista – ja pelkäänpä, että se ei ole mennyt aivan vieläkään perille. Samalla tiedän, että olen edistynyt huimasti. Tiedän nyt, että Kristuksessa tarjotun rakkauden ja armon vastaanottaminen on kristillisen elämän tärkein asia, ensimmäisenä laskettava perustuskivi, jonka päälle kaikki muu rakentuu.
Jumalan armon ja rakkauden hyväksyminen tarkoittaa käytännössä sen ymmärtämistä, että sinä et pelastanut tai pelasta itseäsi. Et nyt, etkä silloin kun lankeat syntiin. Tyypillistähän on se, että kun lankeat, alat syytellä itseäsi, etkä usko, että Jumala voi rakastaa sinua ennen kuin olet kierinyt itsesyytöksissä tarpeeksi kauan.
Paavali kirjoittaa: ”Armosta te olette pelastetut – uskon kautta. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8,9).
Paavali kertoo, että sinä et pelastanut itseäsi. Et tehnyt aloitetta pelastuaksesi, etkä myöskään omalla toiminnallasi ansainnut pelastumista. Aloite tuli Jumalalta (ei ole lähtöisin teistä) ja pelastus oli Jumalan lahja (Armosta te olette, se on Jumalan lahja). Niin kauan, kun et hyväksy tätä, elät kurjaa elämää epäonnistumisesta ja syyllisyydestä toiseen. Mutta kun hyväksyt sen, elämäsi alkaa muuttua Kristuksen kaltaisuuteen (palaamme tähän myöhemmin).
Kuuntele tarkasti: Raamatun mukaan ainoa synti, joka ihmisen kadottaa, on se, että Jumalan armo ei hänelle kelpaa. Tästä ainoasta kadottavasta synnistä puhuvat ne Heprealaiskirjeen kohdat, joissa puhutaan tahallisesta synnin tekemisestä (asiayhteyden perusteella tahallisen synnin tekemisessä on kysymys uskosta luopumisesta, Hepr. 10:26, 38, 39).
Armo on meille vaikea asia, koska se tuhoaa ylpeytemme ja riisuu meidät aseista. Oma valintani on ollut heittäytyä kokonaan Jumalan armon varaan, vaikka se tuntuu luonnottomalta valinnalta. Ennen kuin hyväksyt Jumalan armon ja rakkauden, et pysty elämään täyttä elämää Jumalan kanssa.
2. Jumalan (armon) varassa eläminen
Tiedätkö, että sinun suurin ongelmasi suhteessa Jumalaan ei ole se, että ryyppäät, poltat tupakkaa, harrastat kyseenalaista parisuhdetoimintaa, varastat tai valehtelet? Suurin ongelmasi ei ole myöskään se, että et ole rukoillut tarpeeksi tai lukenut Raamattua tarpeeksi tai käynyt kirkossa tarpeeksi tai toteuttanut jotakin muuta uskonnollista velvoitettasi tarpeeksi. Itse asiassa mikään edellä mainitsemistani jutuista ei tule lähellekään suurinta ongelmaasi. Kuitenkin juuri edellä mainittujen asioiden kanssa kamppailemme monesti suurimman osan ajastamme.
Suurin ongelmasi suhteessa Jumalaan on se, että yrität elää elämääsi itsenäisesti ja riippumattomasti, irrallaan hänestä. Toisin sanottuna yrität elää ilman Jumalaa! Ja tämä näyttäytyy joko piittaamattomuutena Jumalasta (en välitä pätkääkään siitä, mitä Jumala sanoo), luottamuksen puutteena (en usko, että Jumala tahtoo parastani) tai uskonnollisena suorittamisena (minun täytyy lukea Raamattua ja rukoilla kelvatakseni). Kyllä, uskonnollinen suorittaminenkin voi nousta ihmisen itseriittoisuudesta, vaikka Raamatun lukemisessa, rukouksessa ja kirkossa käymisessä ei mitään pahaa sinänsä olekaan. Voi olla, että teemme näitä asioita täyttääksemme jonkin mittarin, jolla mittaamme oman elämämme kelpaavuutta Jumalalle, itsellemme ja toisille ihmisille – emme rakkaudesta ja sydämen halusta.
Raamatusta löytyy yksi porukka, jotka olivat mestareita tässä: galatalaiset. Kuuntele, mitä Paavali kirjoittaa heille: ”Älykääpiö-galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna! Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin? Turhaanko tämä kaikki on tullut teidän osaksenne? Tuskinpa vain. Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin?” (Gal. 3:1-5)
Tekstissä Paavali kysyy suoraan galatalaisilta, tuliko pelastus (= Hengen saaminen) heidän osakseen noudattamalla juutalaista lakia vai Jumalan lahjana, uskon kautta. Paavalin vahva vastaus tähän retoriseen kysymykseen on: ”pelastus on yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden.” Galatalaiset olivat aloittaneet uskonelämänsä Jumalan armon varassa, mutta pian sen jälkeen todenneet, että heidän täytyy pärjätä omillaan. Sen sijaan, että he olisivat turvanneet Jumalaan itseensä, he alkoivat suorittaa asioita, joiden avulla he yrittivät osoittautua Jumalalle kelpaaviksi. Tuntuuko tutulta? Niin moni meistä ajattelee, että olemme kyllä armosta pelastettuja uskoon, mutta uskossa ollessa meidän täytyy pärjätä omillamme ja olla kilttejä tyttöjä ja poikia! Galatalaiset vaihtoivat armon varassa elämisen käskyihin, mikä on täsmälleen sama asia, jonka monet kristityt tekevät tänäkin päivänä.
Keväällä 1995 olin lukulomalla - siis lukemassa kirjoituksiin. Eräänä päivänä isä ja äiti soittivat minulle ja kertoivat ostaneensa koiran. Söpöksi nimetty poikakoira oli ihanan pieni karvapallero, joka makasi kainaloni alla sillä välin, kun luin matikkaa. Ei mennyt kuitenkaan aikaakaan, kun Söpö kasvoi isommaksi. Tietyssä iässä sen halut heräsivät. Lääh… Lääh… Ja niin sattui se kohdalle se nolopäivä, jolloin vieraamme jalka tuntui liian kiinnostavalta… Ja niin Söpö-parka laitettiin liekaan tai oven taakse, jotta se ei enää raiskaisi vieraitamme. Aina välillä se kuitenkin pääsi irti ja oli heti jonkun jalassa kiinni.
Monet meistä uskovista laittavat itsensä koiran talutushihnaan, sitovat elämänsä erilaisiin sääntöihin ja lakeihin sen suhteen, mitä uskovat saavat tehdä ja mitä eivät. Elämästä tulee välittömästi vaikeaa: yrittämistä, syyllisyyttä – ja pakkomiellettä. Välillä pääsemme talutushihnasta irti ja juoksemme saman tien ahmimaan syntiä. Ja taas kiinnitämme itsemme liekaan ja hetken aikaa menee hyvin, kunnes taas juoksemme riettaasti lätäkköön läiskimään. Elämme jakomielitautisessa tilanteessa, jossa sitä hyvää, jota haluamme tehdä, emme tee ja sitä pahaa, jonka haluaisimme jättää tekemättä, teemme: ”En ajattele sitä likaista ajatusta! En ajattele sitä! Mitä ajatusta? No, sitä likaista ajatusta! Voi ei, ajattelin juuri likaisia asioita!”
Ratkaisu tähän tilanteeseen ei ole oman yrittämisen lisääminen, vaan se, että annamme itsemme entistä vahvemmin Jumalan armon turviin ja alamme elää entistä vahvemmin elämäämme riippuvaisina hänestä, hänen Henkensä voimassa. Paavali kirjoittaa: ”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.” (Room. 8:1-4)
Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että koiran laittaminen talutushihnaan tai oven taakse ei toimi. Ihmisestä ei tule Jumalalle kelpaavaa lakia tottelemalla, sillä tämä johtaa meidät keskittymään taudin oireisiin sisällämme kytevän todellisen ongelman sijasta. Ja mikä se todellinen ongelmamme olikaan? Se, että yritämme elää itsenäisinä, Jumalasta riippumatonta elämää. Yritämme tehdä omat fiksut valintamme ja pärjätä omillamme. Ja usein tämä näyttäytyy omatekoisena pyhyytenä, jonka vain harva tunnistaa sellaiseksi. Kummallista: voimme yrittää palvella Jumalaa tekemällä itse asiassa syntiä.
Salaisuus: Vapaus synnistä löytyy armon varassa elämisestä. Kun teen syntiä, heittäydyn entistä vahvemmin Jumalan armon turviin. Tiedän, että tämä kuulostaa hassulta, mutta muista, että suurin ongelmasi ei ole jokin väärä toimintatapa, vaan riippumattomuus ja itseriittoisuus, joka saa sinut ajattelemaan, että elämä Jumalasta irrallaan on ylipäätänsä mahdollista. Tämä oli myös se ensimmäinen synti, jonka Aatami ja Eeva tekivät. He kuvittelivat voivansa elää ilman Jumalaa.
Jumalan varassa eläminen on riippuvaisuutta Jumalasta ja täyttä luottamista hänen hyvyyteensä, rakkauteensa ja armoonsa sinua kohtaan. Kun heittäydyt hänen varaansa, alat eheytyä. Alat rakastaa häntä, koska hänen rakkautensa pääsee vihdoin ja viimein koskettamaan sinua. Ja tässä kohtaa myös synti alkaa päästää otettaan sinusta.
Ennen kuin rukoilet
Jumala haluaa elää elävässä suhteessa sinun kanssasi. Hän ei tahdo, että elämäsi hänen kanssaan on pelkkää sääntöjen noudattamista, kirjan lukemista tai muodollisia rukouksia. Hän haluaa puhua sinulle, kuunnella sinua ja rakastaa sinua. Tämä suhde on mahdollinen vain silloin, kun alat elää elämääsi Jumalan armon varassa, riippuvaisena hänestä. Kun työnnät syrjään oman yrittämisesi ja oman itseriittoisuutesi. Tällöin saat elää elämää, joka on täyttä elämää sellaisena kuin Jumala tarkoitti sen.
Armo ei tarkoita sitä, että Jumala ottaa sinut vastenmielisesti ikään kuin pakosta lähelleen, vaan sitä, että hän rakastaa sinua ja on sinun puolellasi. Vain armo voi korjata sisimpäsi niin, että sinä et enää syntiä tee.
Terveisin
Markus
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Les Miserables
Kesaloma on edennyt siihen vaiheeseen, etta en loyda enaa aan pisteita nappaimistolta. Ei vaiskaan: olemme Arjan kanssa Englannissa ja nappaimistolta ei yksinkertaisesti loydy skandinaavisia merkkeja.
Laki ja armo
Olimme eilen katsomassa Les Miserables -musikaalia, joka on pyorinyt Lontoossa 20 vuotta non-stoppina. Se oli musiikillisesti ja lavateknisesti mielestani tosi korkeatasoinen. Eniten minuun vaikutuksen teki kuitenkin tarina, joka koskee niin selvasti lakia ja armoa. Tarinassahan paahenkilolla, entisella rikollisella, on perassaan koko ajan yli-innokas poliisi, joka yrittaa saada taman takaisin vankilaan. Poliisi ei usko, etta paahenkilo voi muuttua. Nain kuitenkin tapahtuu Jumalan armon myota.
Armo muuttaa ihmisen - ei laki
Suosittelen siis, etta jos sinulla on tekemisen puutetta tai haluaisit ymmartaa armon ja lain eroa hieman paremmin, kay vuokraamassa jostakin leffavuokraamosta Les Miserables. Tarkkaile erityisesti sita, mita laki tekee ihmiselle ja miten Jumalan armo muuttaa ihmisen. Myos elokuva on hyva.
Lisaa armon kokemista kesaasi,
Markus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)