vähän tuonnemmaksi.
Mutta miten pärjätä uuden koneen hankintaan asti? Ajatus arjesta ilman tätä nykyajan mukavuutta tuntui siltä kuin olisimme ilmoittautuneet mukaan Selviytyjät-ohjelmaan. Emme tosin lähtisi sinnittelemään autiolle saarelle extreme-olosuhteisiin, mutta päätyisimme kuitenkin epämukavaan tilanteeseen, jossa joutuisimme itse hartiavoimin tekemään työn, jonka kone tähän asti oli hoitanut.
Nyt on heinäkuu kulunut jo pitkälle, eikä meillä edelleenkään ole uutta astianpesukonetta. Yllätykseksemme olemme selviytyneet loistavasti. Jäimme siis henkiin! Kokemus on ollut vapauttava: on siis todistettavasti olemassa ainakin yksi sähkölaite, josta emme ole
riippuvaisia. Päinvastoin kuin luulisi, uusi konevapaa vyöhyke keittiössämme onkin tuntunut lisäävän elämämme vapautta ja rentoutta. Kun astianpesukone ei enää ole hengittämässä niskaamme ja odottamassa päivittäistä annostaan, tavaksemme on tullut keräillä tiskattavaa
useamman päivän ajan. Samalla kykymme sietää keskeneräisyyttä on kasvanut roppakaupalla. Vasta siinä vaiheessa kun lautaspinot tiskipöydällä alkavat uhkaavasti huojua, on aika tarttua toimeen. Kuumaa vettä altaaseen, kunnon ruiskaus tiskiainetta, tukeva ote harjasta ja
siitä se lähtee!
Ja niin on tiedossa jälleen tovi kiireetöntä aikaa, jota on yllättäen tullut jostakin ennen niin ohjelmoituihin päiviini. Aikaa, jolloin voin rauhassa uppoutua omiin ajatuksiini, samalla kun käteni tekevät koneellisesti työtä siirtäen likaisia astioita pesualtaaseen, pyörittäen harjaa, nostaen pestyjä astioita huuhdeltaviksi ja huuhdeltuja kuivumaan. Mutta ei siinä kaikki. Muutaman kerran jälkeen aloin ymmärtää, että en ollut tiskialtaan äärellä yksin. Joku seisoi siinä lähelläni, näkymättömänä mutta tuttuna. Joku joka oli jo pitkään kaivannut saada huomiotani ja aikaani. Hän oli huomannut, että päivieni juoksussa oli nyt vihdoinkin hetki, jolloin korvani olivat avoinna kuulemaan ja sydämeni valmiina vastaanottamaan asioita, joita hän halusi
minulle puhua. Joku joka tuli ja liittyi seuraani ja on siitä lähtien sekä pessyt että huuhdellut siinä minun rinnallani. Mutta ei astioita, vaan sydäntäni. Ja kuivannut, nimittäin kyyneleitäni.
Siinä tiskialtaan höyryjen äärellä mieleeni nousi myös muistikuva henkilöstä, josta olin joskus kuullut ja lukenut. Veli Laurentiushan oli tehnyt tämän saman löydön jo kauan ennen minua. Hän oli vaatimaton maallikkoveli ranskalaisessa luostarissa 1600-luvulla, jolta monet tulivat etsimään hengellistä viisautta. Sitä hän ammensi hetkistä Herran kanssa - tiskialtaan ääressä ja muissa arkipäiväisissä keittiöaskareissa. Olin aina kummastellut tämän miehen elämää ja valintoja. Mutta nyt alan aavistaa viisauden hänen toimintansa takana. Saattaa olla, että meille ei ihan lähiaikoina tulekaan uutta astianpesukonetta.
Terveisin
Sirkka
