Suvaitsenko?

Suvaitsevaisuus on muotia. Konservatiivikristityt kuulemma eivät ole suvaitsevaisia, koska pitävät joitakin käyttäytymismalleja Jumalan tahdon vastaisina. Erilaisuutta kun pitäisi suvaita. Jos ei suvaitse, ei kuulemma voi rakastaa. Ennemminkin kuuluu armotta vihapuhujien leiriin.

Me kristityt puolustaudumme: suvaitsevaisuus ei ole kaiken hyväksymistä. Vai oliko se niin päin, että hyväksyminen ei ole kaiken suvaitsemista. Hmm. Väitän että suvaitsevaisuus on käsitteenä epämääräisen lattea.

Miten on, hyväksyykö ns. suvaitsevainen ihminen esimerkiksi sen, että mies lyö humalassa vaimoaan? Tuskinpa, eikä varmaan edes suvaitse sitä. Hän siis taitaa olla tässä suhteessa suvaitsematon? Onko kuitenkin niin, että aidosti suvaitsevainenkaan henkilö ei salli toisen vahingoittamista?

Edessämme on kuitenkin taas ongelma: mikä kaikki voi vahingoittaa toista? Ilmeinen fyysinen tai henkinen väkivalta, vai myös jumalallisen auktoriteetin piirtämien rajojen ylittäminen muiltakin kuin äkkiseltään ymmärrettävin osin?

"Suvaitsevaisuus" ei sinällään vaadi mitään. Parhaimmillaan siihen voi olla kytkeytyneenä aito välittäminen, pahimmillaan se on naimisissa täydellisen välinpitämättömyyden kanssa.

Entä sitten viha? Ketään ei pitäisi vihata. Tämä on jo yksiselitteisempää kuin suvaitseminen. Viha on pahasta, piste. Mutta vihaamisen vastustaminenkaan ei välttämättä johda kovin pitkälle. Mikä sitten?

Olisikohan rakkaudessa jotakin. Jumala sanoo olevansa Rakkaus. Jos näin on, rakkaudessa voisi olla jotakin maailmaa mullistavaa. Todellisessa rakastamisessa on käytännön tekoja mukana, se ei ole välinpitämätöntä.

Kaipaisiko maailma siis kaiken suvaitsevaisuuden ja ei-vihaamisen lisäksi todellista rakkauden vallankumousta? Olisikohan Jeesuksessa ainesta tämän vallankumouksen johtajaksi? Hän taitoi antaa henkensäkin rakkauden nimessä ja sen puolesta.

Taidamme tarvita Häntä enemmän kuin koskaan.

Jukka Suomela

Herää rukoilemaan!

Olemme viime päivinä seuranneet kauhistuneena Norjan tapahtumia. Norjalainen Anders Behring Breivik ampui 85 nuorta ja toteutti pommi-iskun Oslon keskustassa, jossa kuoli useita ihmisiä.

Osallistuin eilen Facebookissa mielenkiintoiseen keskusteluun erään yhdysvaltalaisen ystäväni seinällä. Heidän paikallinen mediansa oli nimittänyt Breivikiä termillä kristitty fundamentalisti - vähän samaan tapaan kuin islamilaisia itsemurhapommittajia nimitetään islamilaisiksi fundamentalisteiksi. Yritin selittää keskusteluun osallistuneille, että pohjoismaalaisen näkökulmasta kaikki pohjoismaalaiset ovat kristittyjä - uskoivat he sitten Jumalaan tai ei. Kyseessä kun on meidän kulttuuriperintömme - ei niinkään uskontomme. Kristitty Breivik ei ole, vaikka hän 15-vuotiaana konfirmaatioon osallistuikin.

Samalla kuitenkin kiinnostuin hieman tutkimaan asiaa. Etsin Youtubesta käsiini Breivikin itse 1500-sivuisesta kirjastaan tekemän 12-minuuttisen videotiivistelmän ja katsoin sen inhotuksesta huolimatta.

Videosta käy selkeästi ilmi, että Breivik oli huolestunut Suomessakin tutusta ilmiöstä: kaikki kristilliseen kulttuuriperintöömme liittyvä karsitaan pois suvaitsevaisuuden nimissä ja samaisen suvaitsevaisuuden nimissä sallitaan erityisvapauksia esimerkiksi islaminuskoisille. Onpahan Suomessakin ollut puhetta sharian käyttöönotosta.

Videota katsellessani huomasin kauhukseni, että jaan saman huolen Breivikin kanssa - tosin eri lähtökohdista ja täysin eri asenteella. Hän on oikeistolaisnationalisti ja minä kristitty (videolla Breivikin taustayhteisö Knights Templar Europe kuvataan kulttuurillisesti - ei uskonnollisesti - kristilliseksi). Henkilökohtaisesti en edes ymmärrä, mitä Breivik tahtoi käsittämättömällä teollaan saada aikaan. Keskusteluako? Sitä taatusti syntyi, mutta en usko sen olevan Breivikille kovinkaan myönteistä. Kannatusta aatteelleen? Ihmisten reaktio näyttää olevan täysin päinvastainen. Esimerkiksi Facebookista löytyy satoja miehen nimelle omistettuja sivustoja, jotka alkavat sanoilla "tappakaa", "hirttäkää", "ampukaa" jne.

Yhden asian Breivikin mieletön teko tulee saamaan aikaiseksi. Vihan aallot lyövät entistä kovemmin Euroopassakin. Samalla otetaan leimakirveet entistä kovempaan käyttöön. Toisinajattelijoita pidetään jo nyt suvaitsemattomia, mutta pian heistä leivotaan fundamentalisteja. Tässä tapauksessa amerikkalainen lehdistö on jo tämänkin ehtinyt tekemään.

Mielestäni meidän olisi kristittyinä syytä herätä siitä unesta, jota olemme jo pitkään nukkuneet ja alkaa tosissamme rukoilemaan maamme ja sen päättäjien puolesta. Lisäksi meidän tulisi ottaa osaa maassamme käytävään keskusteluun, eikä vaieta pelonsekaisin tuntein. Tämä aika kaipaa Jumalan sanaan perustuvaa ohjausta, jotta voimme välttää sekä kiihkonationalismin että suvaitsevaisuudeksi naamioituneen samanmielisyyden.

Herätkää! Rukoilkaa!

Markus