Suvaitsevaisuus on muotia. Konservatiivikristityt kuulemma eivät ole suvaitsevaisia, koska pitävät joitakin käyttäytymismalleja Jumalan tahdon vastaisina. Erilaisuutta kun pitäisi suvaita. Jos ei suvaitse, ei kuulemma voi rakastaa. Ennemminkin kuuluu armotta vihapuhujien leiriin.
Me kristityt puolustaudumme: suvaitsevaisuus ei ole kaiken hyväksymistä. Vai oliko se niin päin, että hyväksyminen ei ole kaiken suvaitsemista. Hmm. Väitän että suvaitsevaisuus on käsitteenä epämääräisen lattea.
Miten on, hyväksyykö ns. suvaitsevainen ihminen esimerkiksi sen, että mies lyö humalassa vaimoaan? Tuskinpa, eikä varmaan edes suvaitse sitä. Hän siis taitaa olla tässä suhteessa suvaitsematon? Onko kuitenkin niin, että aidosti suvaitsevainenkaan henkilö ei salli toisen vahingoittamista?
Edessämme on kuitenkin taas ongelma: mikä kaikki voi vahingoittaa toista? Ilmeinen fyysinen tai henkinen väkivalta, vai myös jumalallisen auktoriteetin piirtämien rajojen ylittäminen muiltakin kuin äkkiseltään ymmärrettävin osin?
"Suvaitsevaisuus" ei sinällään vaadi mitään. Parhaimmillaan siihen voi olla kytkeytyneenä aito välittäminen, pahimmillaan se on naimisissa täydellisen välinpitämättömyyden kanssa.
Entä sitten viha? Ketään ei pitäisi vihata. Tämä on jo yksiselitteisempää kuin suvaitseminen. Viha on pahasta, piste. Mutta vihaamisen vastustaminenkaan ei välttämättä johda kovin pitkälle. Mikä sitten?
Olisikohan rakkaudessa jotakin. Jumala sanoo olevansa Rakkaus. Jos näin on, rakkaudessa voisi olla jotakin maailmaa mullistavaa. Todellisessa rakastamisessa on käytännön tekoja mukana, se ei ole välinpitämätöntä.
Kaipaisiko maailma siis kaiken suvaitsevaisuuden ja ei-vihaamisen lisäksi todellista rakkauden vallankumousta? Olisikohan Jeesuksessa ainesta tämän vallankumouksen johtajaksi? Hän taitoi antaa henkensäkin rakkauden nimessä ja sen puolesta.
Taidamme tarvita Häntä enemmän kuin koskaan.
Jukka Suomela
