Matkan aikana palvelimme Oasis -seurakunnan (Keidasseurakunta) ja Seed Of Hope -järjestön yhteydessä. Seed Of Hope toimii alueella jossa on eniten HIV -tartuntoja suhteessa asukaslukuun koko Etelä-Afrikassa. Kymmenen prosenttia Etelä-Afrikan asukkaista on saanut HIV -tartunnan.
Seed Of Hope toimii alueella muuttaen yhteisöä parempaan; tuoden Jumalan valtakuntaa.
Suurelta osin valkoisista koostuva Oasis -seurakunta kokoontuu tällä hetkellä hyvämaineisen koulun juhlasalissa, mutta heillä on näky joka haastoi myös minua: He haluavat rakentaa kirkon/toimintakeskuksen aivan Seed Of Hopen läheisyyteen, jossa kaikkein eniten apua tarvitsevat ovat.
Vaikka Apartheidin päättymisestä Etelä-Afrikassa on kulunut jo 15 vuotta, niin monetkaan valkoiset eivät ole koskaan käyneet mustien asuttamilla alueilla. Monella valkoiselle Oasis -seurakunnassa muutto tällaiselle alueelle on todellakin uskon hyppy ja vaatii paljon rohkeutta.
Eräs Oasis -seurakunnan jäsenistä, kanadalainen lähetystyöntekijä Carl on asunut perheineen kolme vuotta Etelä-Afrikassa toimien Seed Of Hopen palveluksessa. Kotiin palattuamme saimme sähköpostin, jossa kerrottiin, että Carlin auto oli varastettu. Hän oli keskellä päivää mennyt Seed Of Hopen pihassa hakemaan autostaan jotain ja autolle saavuttuaan kolme miestä tuli hänen luoksensa. Carl kohteliaasti kysyi miehiltä, miten hän voi auttaa heitä. Tämän jälkeen yksi miehistä otti käsiaseen selkänsä takaa ja osoitti sitä Carlin päätä kohden vaatien auton avaimia, lompakkoa ja kännykkää. Tilanne oli nopeasti ohi ja onneksi Carlille ei käynyt mitenkään.
Kuunnellessani paikallisia kristittyjä ja pastoreita, kuulin heidän jatkuvasti sanovan, että Kristus seurakuntansa kautta on Durbanin toivo. Durban on kaupunki jossa asuu ehkä satoja tuhansia HIV -tartunnan saaneita, jossa monet elävät äärimmäisessä köyhyydessä, jossa illalla seitsemän jälkeen ei ole turvallista ulkoilla.
Nähdessäni monien kristittyjen toimivan jopa oman henkensä uhalla, minä aloin pitää itseäni pelkurina. Meillä Turussa asiat ovat hyvin; meidän ei tarvitse pelätä henkemme puolesta julistaessamme evankeliumia, meillä ei ole massiivista HIV -ongelmaa, ei Durbanin mittakaavan mukaista rikollisuutta, eikä äärimmäistä köyhyyttä. Silti samalla kun kaupungin evankeliointi innostaa minua, se myös pelottaa.
Jos olet kaltaiseni "pelkuri", niin rohkaiskoon Paavalin kirje efesolaisille meitä. Paavali kirjoitti toisen luvun alussa, että me olimme toivottamassa tilanteessa syntiemme tähden; ansaitsimme Jumalan vihan. Onneksemme Jumala osoitti armonsa Kristuksessa, antaen meille pelastuksen. Tämän lisäksi hän valmisti meille mahdollisuuden tehdä hyviä tekoja, kuten 8:ssa jakeessa Paavali kirjoitti: Hän rakasti ensin meitä, jotta me voisimme rakastaa.
Kolmannessa luvussa Paavali rukoilee seurakunnan puolesta, että Jumala sanomattomassa kirkkaudessaan vahvistaisi ja voimistaisi seurakunnan sisäistä olemusta. Rukouksessa hän myös maalaa kuvan, kuinka Kristus on rakkauden kallio ja rakkauden ravinnollinen maaperä, johon meidät kristityt on istutettu. Paavali päättää rukouksen sanoen, että Jumala tekee meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään enemmän kuin osamme kuvitella.
Tämä rohkaisee minua, koska kyse ei olekaan minusta. Kristus pelasti meidät, Kristus mahdollisti hyvien tekojen tekemisen. Kristus ja Hänen rakkautensa on se kallio ja maaperä johon meidät on istutettu, ja josta voimme ammentaa rakkautta. Kristus on se joka meissä ja meidän kautta pystyy tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme kuvitella. Kyse on vain Kristuksesta. Meidän rooliksi jää vain nöyrtyä Hänen tahtoonsa. Seurakunta on Turun toivo! Ei siksi, että me kristittyinä olemme jotenkin erikoisia, vaan siksi, että Kristus voi!
Enää ei pelota niin paljon.
-Teemu
