Kuulin henkilöstä, joka oli parantunut vaikeasta hermostoperäisestä sairaudesta. Kyseinen henkilö ei ollut kyennyt enää edes kunnolla liikkumaan, ja puheesta oli vaikea saada selvää. Rukousta hänen puolestaan oli jatkettu pitkään ja hartaasti. Työkyvyttömyyseläkekin oli myönnetty. Sitten eräänä yönä Jumala paransi hänet. Mutta, mutta: kerran parantumattomasti sairas, sairas loppuun asti, eikö vain? Kyseinen henkilö ei ainakaan saman tien saanut purettua eläkettään.
Ihmeitä kyllä tapahtuu kaiken aikaa; Jumala toimii ja parantaa. Omalla ja läheisten kohdalla sairaudet voivat kuitenkin vetää vakavaksi. Asiat eivät aina tunnu tuosta vain ratkeavan edes rukoilemalla. Emme aina ymmärrä Jumalan ajoituksia ja tarkoitusperiä. Kaikesta huolimatta ei tarvitse kuin lukea Uutta Testamenttia, jotta voi nähdä Jeesuksen luonteenlaadun terveyteen liittyvissä asioissa. Hän on Parantaja. Raamattu rohkaisee meitä odottamaan Jumalan kosketusta.
On tärkeää huomata, mikäli sairautta aiheuttaa jokin muu kuin sairaus itse, esimerkiksi anteeksiantamattomuus. Tällöin nämä pinnan alla olevat asiat ovat niitä, jotka täytyy kohdata. Tulee toki muistaa, että usein ihmisellä ei ole mitään omaa osuutta sairastumiseensa, vaan sairaus on vain tullut jostain. Elämme vajavaisessa maailmassa, ja aina eteemme tulee uusia haasteita ja koettelemuksia.
Muistetaan kiittää aina silloin kun saamme vaikka hetkellistäkin apua. Varmaa on, että apua tarvitsemme monta kertaa erinäisissä asioissa. Ja toisaalta meillä on lupa odottaa saavamme sitä. Jumala haluaa, että olemme Hänestä riippuvaisia koko ajan. Terveyteen liittyen meidän tulee myös kantaa oma vastuumme: syödä jotakuinkin oikein ja liikkua.
Vielä eräs huomio: On väärin rukoilla jonkin asian - esimerkiksi parantumisen - puolesta ja sitten toimia puheissaan ja teoissaan niin kuin ei näkisi ollenkaan sitä mahdollisuutta, että asiat voisivat muuttua. Oikea "uskon asenne" on sitä, että lapsenomaisesti toteamme "Jumala, sinä voit, auta". Kun meistä tulee lapsenkaltaisia, ja heitämme inholla kyynisyytemme tunkiolle, tulemme näkemään merkillisiä asioita...
Jukka Suomela
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parantuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parantuminen. Näytä kaikki tekstit
lauantai 14. tammikuuta 2012
torstai 15. heinäkuuta 2010
Pastorin uskonkriisi
Viime vuonna lähdin New Wine -tapahtumasta hieman sekavin miettein. Olin nähnyt usean sairaan paranevan Jumalan Hengen koskettaessa heitä. Samalla sydämessäni oli ollut kuitenkin paljon suurempi jano, kuin mihin Jumala vastasi. Kaikki eivät olleet parantuneet ja kertoipa minulle vielä yksi kaveri, että hänen jalkansa oli tullut kipeämmäksi rukoukseni seurauksena.
New Winea seurasi aika armoton pohdinnan aika. Jouduin uudelleen tarkastelemaan koko parantumisen teologiaani, pohtimaan kärsimyksen ongelmaa ja jopa Jumalan olemassaoloa. Sitä latua sitten riittikin koko talven ajan. Huh huh!
Uskonkriisit eivät ole pahasta, sillä ne parhaimmillaan lujittavat meitä suhteessamme Jumalaan. Epäilys ei tietenkään ole koskaan hyve, mutta oman uskon perusteiden pohtiminen kyllä. Anselmin sanoin: "Uskomme on ymmärrystä etsivä usko."
Mitä sitten tapahtui?
Tänä vuonna opetin New Winessa kärsimyksen ongelmasta. Koko parantumispohdintani oli edennyt pisteeseen, jossa saatoin jälleen järjellisesti luottaa Jumalan parantavaan tahtoon ja sovittaa sen yhteen myös kärsimyksen ongelman ratkaisun kanssa (lue edellisiä blogikirjoituksiani, mikäli haluat tietää kärsimyksen ongelman ratkaisusta lisää). Mutta entäpä oma pettymyksen kokemus?
Perjantai-iltana johdin rukouspalvelua. Rukous sairaiden puolesta oli käynnissä, kun luokseni tuli 15-vuotias tyttö, joka pyysi rukousta jalkojensa puolesta. Lupasin rukoilla. Laitoin käteni hänen jalkojensa päälle ja aloin rukoilla.
Hetken kuluttua koin sen saman vanhan inhottavan tunteen: "Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Rukoilet turhaan." Oli kuin saatana olisi kuiskannut korvaani nuo sanat. Sanoin Jeesukselle, että olen väsynyt tähän ja lisäsin: "Mitäs jos poistetaan minut kokonaan yhtälöstä? Mitä minä tässä oikein yritän parantaa? Tule sinä. Minä vapautan sinut toimimaan minun kätteni ja suuni kautta." Samalla kun rukoilin näin, minut valtasi todella suuri myötätunto ja rakkaus rukoiltavaa kohtaan. Aloin itkeä ja myös tyttö alkoi kokea Jumalan läsnäoloa.
Rukoushetki keskeytyi yhden tiimiläisemme tultua kertomaan urheiluvamman parantumisesta parantuneen henkilön kanssa. Kun palasin rukoilemaan, rukoiltavani oli hämillään. Hän koki lämmön tunnetta jaloissaan, joka vaihtui rukouksen myötä tärinäksi. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että hän oli astunut jalkansa pahasti linttaan. Pyysin häntä kävelemään edestakaisin ja totesin silmilläni, että juuri näin on. Hän astui jalkansa pahasti linttaan.
Kolmen rukoushetken ja testaamisen jälkeen katsoin ihmeissäni tytön kävelyä. Hän ei astunut enää tippaakaan linttaan jalkojaan. Kerroin tästä hänelle ja iloitsimme yhdessä. Kerroimme myös parantumisesta mikkiin.
Mutta tarina ei lopu tähän. Välittömästi, kun olin parantumisesta kertonut, skeptisismi palasi. "Ei se kuitenkaan oikeasti parantunut." Tunsin, kuinka saatana kuiskasi jälleen korvaani. Rukoilin, että näkisin tytön vielä uudestaan, jotta voisin jutella hänen kanssaan.
Seuraavana iltana törmäsin tyttöön juuri ennen tilaisuuden alkua. Hän kertoi menneensä mökille ja näyttäneensä jalkojaan äidilleen, joka oli ihmetellyt asiaa kovin. Kyseessä oli nimittäin ollut syntymävika. Syntymävika! Ja niin minä sain kaipaamani vahvistuksen. Kiitos, Jeesus!
Miten tästä eteenpäin?
Pohdintani seurauksena olen todennut, että parantuminen on asia, jonka eteen meidän täytyy taistella ja nähdä vaivaa sen normaalin jossittelun sijasta, jota me uskovat harrastamme. Kuinka se onkaan, että osaamme niin taitavasti verhota skeptisyytemme pyhyyden verhoon: "Jos se on Jumalan tahto!"
Uusi testamentti kuvaa sairauden vihollisena silloinkin, kun joku ei parane (vrt. Paavalin pistin lihassa). Lisäksi meillä on Jeesuksen suora käsky parantaa sairaita. Itselleni tämä riittää siihen, että jatkan rukousta, vaikka en aina näe tuloksia. En anna kokemukseni määritellä teologiaani, vaan tutkin Raamattua ja nostan teologiani Jumalan sanasta.
Mitä enemmän olen näin toiminut, sitä enemmän olen myös saanut nähdä sairaiden parantuvan.
Jumalan valtakunta on jo nyt, mutta ei vielä. Meidän ei siis tule masentua, jos emme näe jokaista sairasta (tai edes 10%) parantuneena. Varmaa kuitenkin on, että Jumala tahtoo parantaa, ja että kerran kaikki tulevat olemaan terveitä.
Jokaisen, joka väittää muuta, on syytä miettiä, laittaako päänsärkylääkettä suuhunsa ensi kerralla päänsäryn sattuessa. Mikäli Jumalan tahto ei ole välttämättä parantaa, miksi ihmeessä laitan päänsärkylääkettä suuhuni? Sehän on potentiaalisesti Jumalan tahdon vastustamista!
Rukoillaan rohkeasti! Rukoillaan kestävästi! Ja kerrotaan toisillemme Jumalan suurista töistä.
Loppuun vielä muutama kesälomavinkki Mooses Laukkaselta, jonka tapasin New Winessa:
1) Nuku univelka pois.
2) Syö hieman kevyemmin ja anna vatsallesikin lepoa.
3) Lue ajattelua virkistäviä kirjoja. Harrasta aivojumppaa! Lue myös jotakin työhösi liittyvää. Näin olet innostunut työstäsi, kun palaat kesäloman loputtua sorvin ääreen.
Kesälomaterkuin
Markus
New Winea seurasi aika armoton pohdinnan aika. Jouduin uudelleen tarkastelemaan koko parantumisen teologiaani, pohtimaan kärsimyksen ongelmaa ja jopa Jumalan olemassaoloa. Sitä latua sitten riittikin koko talven ajan. Huh huh!
Uskonkriisit eivät ole pahasta, sillä ne parhaimmillaan lujittavat meitä suhteessamme Jumalaan. Epäilys ei tietenkään ole koskaan hyve, mutta oman uskon perusteiden pohtiminen kyllä. Anselmin sanoin: "Uskomme on ymmärrystä etsivä usko."
Mitä sitten tapahtui?
Tänä vuonna opetin New Winessa kärsimyksen ongelmasta. Koko parantumispohdintani oli edennyt pisteeseen, jossa saatoin jälleen järjellisesti luottaa Jumalan parantavaan tahtoon ja sovittaa sen yhteen myös kärsimyksen ongelman ratkaisun kanssa (lue edellisiä blogikirjoituksiani, mikäli haluat tietää kärsimyksen ongelman ratkaisusta lisää). Mutta entäpä oma pettymyksen kokemus?
Perjantai-iltana johdin rukouspalvelua. Rukous sairaiden puolesta oli käynnissä, kun luokseni tuli 15-vuotias tyttö, joka pyysi rukousta jalkojensa puolesta. Lupasin rukoilla. Laitoin käteni hänen jalkojensa päälle ja aloin rukoilla.
Hetken kuluttua koin sen saman vanhan inhottavan tunteen: "Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Rukoilet turhaan." Oli kuin saatana olisi kuiskannut korvaani nuo sanat. Sanoin Jeesukselle, että olen väsynyt tähän ja lisäsin: "Mitäs jos poistetaan minut kokonaan yhtälöstä? Mitä minä tässä oikein yritän parantaa? Tule sinä. Minä vapautan sinut toimimaan minun kätteni ja suuni kautta." Samalla kun rukoilin näin, minut valtasi todella suuri myötätunto ja rakkaus rukoiltavaa kohtaan. Aloin itkeä ja myös tyttö alkoi kokea Jumalan läsnäoloa.
Rukoushetki keskeytyi yhden tiimiläisemme tultua kertomaan urheiluvamman parantumisesta parantuneen henkilön kanssa. Kun palasin rukoilemaan, rukoiltavani oli hämillään. Hän koki lämmön tunnetta jaloissaan, joka vaihtui rukouksen myötä tärinäksi. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että hän oli astunut jalkansa pahasti linttaan. Pyysin häntä kävelemään edestakaisin ja totesin silmilläni, että juuri näin on. Hän astui jalkansa pahasti linttaan.
Kolmen rukoushetken ja testaamisen jälkeen katsoin ihmeissäni tytön kävelyä. Hän ei astunut enää tippaakaan linttaan jalkojaan. Kerroin tästä hänelle ja iloitsimme yhdessä. Kerroimme myös parantumisesta mikkiin.
Mutta tarina ei lopu tähän. Välittömästi, kun olin parantumisesta kertonut, skeptisismi palasi. "Ei se kuitenkaan oikeasti parantunut." Tunsin, kuinka saatana kuiskasi jälleen korvaani. Rukoilin, että näkisin tytön vielä uudestaan, jotta voisin jutella hänen kanssaan.
Seuraavana iltana törmäsin tyttöön juuri ennen tilaisuuden alkua. Hän kertoi menneensä mökille ja näyttäneensä jalkojaan äidilleen, joka oli ihmetellyt asiaa kovin. Kyseessä oli nimittäin ollut syntymävika. Syntymävika! Ja niin minä sain kaipaamani vahvistuksen. Kiitos, Jeesus!
Miten tästä eteenpäin?
Pohdintani seurauksena olen todennut, että parantuminen on asia, jonka eteen meidän täytyy taistella ja nähdä vaivaa sen normaalin jossittelun sijasta, jota me uskovat harrastamme. Kuinka se onkaan, että osaamme niin taitavasti verhota skeptisyytemme pyhyyden verhoon: "Jos se on Jumalan tahto!"
Uusi testamentti kuvaa sairauden vihollisena silloinkin, kun joku ei parane (vrt. Paavalin pistin lihassa). Lisäksi meillä on Jeesuksen suora käsky parantaa sairaita. Itselleni tämä riittää siihen, että jatkan rukousta, vaikka en aina näe tuloksia. En anna kokemukseni määritellä teologiaani, vaan tutkin Raamattua ja nostan teologiani Jumalan sanasta.
Mitä enemmän olen näin toiminut, sitä enemmän olen myös saanut nähdä sairaiden parantuvan.
Jumalan valtakunta on jo nyt, mutta ei vielä. Meidän ei siis tule masentua, jos emme näe jokaista sairasta (tai edes 10%) parantuneena. Varmaa kuitenkin on, että Jumala tahtoo parantaa, ja että kerran kaikki tulevat olemaan terveitä.
Jokaisen, joka väittää muuta, on syytä miettiä, laittaako päänsärkylääkettä suuhunsa ensi kerralla päänsäryn sattuessa. Mikäli Jumalan tahto ei ole välttämättä parantaa, miksi ihmeessä laitan päänsärkylääkettä suuhuni? Sehän on potentiaalisesti Jumalan tahdon vastustamista!
Rukoillaan rohkeasti! Rukoillaan kestävästi! Ja kerrotaan toisillemme Jumalan suurista töistä.
Loppuun vielä muutama kesälomavinkki Mooses Laukkaselta, jonka tapasin New Winessa:
1) Nuku univelka pois.
2) Syö hieman kevyemmin ja anna vatsallesikin lepoa.
3) Lue ajattelua virkistäviä kirjoja. Harrasta aivojumppaa! Lue myös jotakin työhösi liittyvää. Näin olet innostunut työstäsi, kun palaat kesäloman loputtua sorvin ääreen.
Kesälomaterkuin
Markus
maanantai 20. heinäkuuta 2009
God is good - all the time!
Innostun aina, kun kuulen kertomuksia Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Siksi ajattelin jakaa myös sinun kanssasi pari juttua, jotka tarttuivat mukaani New Wine -tapahtumasta.
HIV-positiivisen lapsen parantuminen
Himoksella järjestetyn New Wine -kesätapahtuman pääpuhujat olivat tänä vuonna Bruce Collins (Englanti) ja Kjell-Axel Johansson (Ruotsi). Viimeisten neljän vuoden aikana he ovat vierailleet tiheään tahtiin Afrikassa ja Kiinassa.
Kjell-Axel kertoi heidän vierailustaan erääseen afrikkalaiseen seurakuntaan, joka pitää huolta 600 lapsesta, jotka ovat jääneet orvoiksi heidän vanhempiensa kuoltua AIDSiin. Eräällä reissullaan he olivat tavanneet pienen pojan, joka oli ennen heidän vierailuaan kaatunut silmälleen avoimeen säilyketölkkiin. Tölkin pystyssä ollut kansi oli viiltänyt pojan silmän keskeltä kahtia. Hän oli menettänyt näkönsä välittömästi.
Kun Kjell-Axel oli tavannut pojan, pojan silmä oli ollut ruskea, sokea ja tuijottanut koko ajan samaan pisteeseen. Kjell-Axel ja Bruce olivat rukoilleet pojalle parantumista. Parantuminen ei ollut tapahtunut välittömästi, mutta joka tapauksessa seuraavan vierailun aikana pojan silmä oli ollut täysin kunnossa!
Kiinalaisen miehen pelastuminen
Kiinan reissullaan Bruce ja Kjell-Axel olivat tavanneet erään seurakunnan johtajan, jonka kanssa oli syntynyt keskustelu siitä, miten tämä oli pelastunut. Kiinassa on kuulemma uskovien piirissä tapana kertoilla näitä tarinoita - ja nyt ymmärrän miksi.
Mies oli kertonut, että vielä 6 vuotta sitten hän oli onnellinen kommunistipuolueen jäsen. Hä oli työskennellyt tehtaassa. Sitten hän oli pudonnut erääseen tehtaan koneeseen, joka oli jauhanut puolet hänen kehostaan murskaksi. Mies oli kuollut välittömästi (luit oikein).
Seuraava miehen muistikuva oli jostakin "rajan toiselta puolelta", jossa enkeli oli tullut sanomaan hänelle, että hänen ei pidä vielä tulla tänne, koska muutoin hän joutuu helvettiin, koska hän ei usko Jeesukseen.
Miehen kuolemasta oli kulunut jo useampia tunteja, joiden aikana oli järjestetty jonkinlaiset ruumiinvalvojaiset. Ruumis oli jätetty nähtäväksi paperi kasvoillaan (kiinalainen tapa). Lähimmät sukulaiset olivat jo jättäneet jäähyväiset.
Miehen uskova täti oli kuitenkin tehnyt jotakin hieman epätavallista: hän oli saarnannut vainajalle kaksi tuntia yhteen soittoon: "Sinun täytyy uskoa Jeesukseen tai menet helvettiin." Ja tämän kahden tunnin saarnasession jälkeen mies oli herännyt. Neljän päivän sisällä tapahtuneesta miehen murskautuneet luut olivat parantuneet täysin. Kuulemma ainoa juttu, mikä koko onnettomuudesta oli jäänyt jäljelle, oli "pientä kihelmöintiä ja ajoittaista tunnottomuutta sormen päissä."
Niin... ja mies kumma kyllä tuli myös uskoon.
Miten suhtautua tällaisiin tarinoihin?
Joskus edellä kertomieni tarinoiden kaltaiset jutut ärsyttävät meitä. Miten niihin tulisi suhtautua? Voiko tuollaista edes uskoa tapahtuneen?
Itseäni helpottaa suunnattomasti se, että tunnen heput, jotka tarinat kertoivat. Luotan heihin. Bruce on jäyhä englantilaismies ja Kjell-Axel on ruotsalainen rauhallisuuden perikuva. Kummassakaan miehessä ei ole rahtustakaan show-miehen leimaa.
Miksi vastaavanlaisia tapahtumia ei sitten nähdä länsimaissa kovinkaan usein? Bruce kertoi, että sairaiden puolesta rukoiltaessa onnistumisprosentti Afrikassa ja Kiinassa on 80-100, kun itse arvioisin sen Suomessa noin 5 prosenttiin. Eikö Jumala halua parantaa länsimaalaisia?
Ajattelen, että yksi suurimmista esteistämme on ristiriitainen maailmankuvamme, joka opettaa meidät etsimään vastauksia vain tämänpuoleisesta (koska muuta ei ole) ja luottamaan vain siihen, mitä voimme nähdä ja tieteellisesti todeta. Samalla kuitenkin kristittyinä uskomme Jumalaan.
Seurauksena on kummallinen yhdistelmä, joka normaalisti toimii siten, että liitämme kaikki ihmeenomaiset asiat kuolemanjälkeiseen elämään sen sijasta, että ajattelisimme ns. ihmeiden olevan mahdollisia jo nyt. Meiltä puuttuu sekä halua että uskoa ojentautua sen mukaan, mitä näemme Raamatusta todeksi. Emme rukoile sairaiden puolesta. Emme tule itse rukoiltaviksi, kun sairastamme. Ja ehdottomasti emme rukoile useammin kuin kerran jonkin sairaan puolesta.
Olen päättänyt itse kulkea tässä kohden vastavirtaan. Aion rukoilla rohkeasti sairaiden puolesta. Jo nyt olen huomannut, että se kannattaa, koska moni on parantunut (monen jäädessä myös sairaaksi). Aion tehdä sen ilman syyllistämistä tai syyllistymistä. Aion olla avoin ja opetella luottamaan Jumalan hyvyyteen ja voimaan.
Rohkeutta päivääsi
Markus
HIV-positiivisen lapsen parantuminen
Himoksella järjestetyn New Wine -kesätapahtuman pääpuhujat olivat tänä vuonna Bruce Collins (Englanti) ja Kjell-Axel Johansson (Ruotsi). Viimeisten neljän vuoden aikana he ovat vierailleet tiheään tahtiin Afrikassa ja Kiinassa.
Kjell-Axel kertoi heidän vierailustaan erääseen afrikkalaiseen seurakuntaan, joka pitää huolta 600 lapsesta, jotka ovat jääneet orvoiksi heidän vanhempiensa kuoltua AIDSiin. Eräällä reissullaan he olivat tavanneet pienen pojan, joka oli ennen heidän vierailuaan kaatunut silmälleen avoimeen säilyketölkkiin. Tölkin pystyssä ollut kansi oli viiltänyt pojan silmän keskeltä kahtia. Hän oli menettänyt näkönsä välittömästi.
Kun Kjell-Axel oli tavannut pojan, pojan silmä oli ollut ruskea, sokea ja tuijottanut koko ajan samaan pisteeseen. Kjell-Axel ja Bruce olivat rukoilleet pojalle parantumista. Parantuminen ei ollut tapahtunut välittömästi, mutta joka tapauksessa seuraavan vierailun aikana pojan silmä oli ollut täysin kunnossa!
Kiinalaisen miehen pelastuminen
Kiinan reissullaan Bruce ja Kjell-Axel olivat tavanneet erään seurakunnan johtajan, jonka kanssa oli syntynyt keskustelu siitä, miten tämä oli pelastunut. Kiinassa on kuulemma uskovien piirissä tapana kertoilla näitä tarinoita - ja nyt ymmärrän miksi.
Mies oli kertonut, että vielä 6 vuotta sitten hän oli onnellinen kommunistipuolueen jäsen. Hä oli työskennellyt tehtaassa. Sitten hän oli pudonnut erääseen tehtaan koneeseen, joka oli jauhanut puolet hänen kehostaan murskaksi. Mies oli kuollut välittömästi (luit oikein).
Seuraava miehen muistikuva oli jostakin "rajan toiselta puolelta", jossa enkeli oli tullut sanomaan hänelle, että hänen ei pidä vielä tulla tänne, koska muutoin hän joutuu helvettiin, koska hän ei usko Jeesukseen.
Miehen kuolemasta oli kulunut jo useampia tunteja, joiden aikana oli järjestetty jonkinlaiset ruumiinvalvojaiset. Ruumis oli jätetty nähtäväksi paperi kasvoillaan (kiinalainen tapa). Lähimmät sukulaiset olivat jo jättäneet jäähyväiset.
Miehen uskova täti oli kuitenkin tehnyt jotakin hieman epätavallista: hän oli saarnannut vainajalle kaksi tuntia yhteen soittoon: "Sinun täytyy uskoa Jeesukseen tai menet helvettiin." Ja tämän kahden tunnin saarnasession jälkeen mies oli herännyt. Neljän päivän sisällä tapahtuneesta miehen murskautuneet luut olivat parantuneet täysin. Kuulemma ainoa juttu, mikä koko onnettomuudesta oli jäänyt jäljelle, oli "pientä kihelmöintiä ja ajoittaista tunnottomuutta sormen päissä."
Niin... ja mies kumma kyllä tuli myös uskoon.
Miten suhtautua tällaisiin tarinoihin?
Joskus edellä kertomieni tarinoiden kaltaiset jutut ärsyttävät meitä. Miten niihin tulisi suhtautua? Voiko tuollaista edes uskoa tapahtuneen?
Itseäni helpottaa suunnattomasti se, että tunnen heput, jotka tarinat kertoivat. Luotan heihin. Bruce on jäyhä englantilaismies ja Kjell-Axel on ruotsalainen rauhallisuuden perikuva. Kummassakaan miehessä ei ole rahtustakaan show-miehen leimaa.
Miksi vastaavanlaisia tapahtumia ei sitten nähdä länsimaissa kovinkaan usein? Bruce kertoi, että sairaiden puolesta rukoiltaessa onnistumisprosentti Afrikassa ja Kiinassa on 80-100, kun itse arvioisin sen Suomessa noin 5 prosenttiin. Eikö Jumala halua parantaa länsimaalaisia?
Ajattelen, että yksi suurimmista esteistämme on ristiriitainen maailmankuvamme, joka opettaa meidät etsimään vastauksia vain tämänpuoleisesta (koska muuta ei ole) ja luottamaan vain siihen, mitä voimme nähdä ja tieteellisesti todeta. Samalla kuitenkin kristittyinä uskomme Jumalaan.
Seurauksena on kummallinen yhdistelmä, joka normaalisti toimii siten, että liitämme kaikki ihmeenomaiset asiat kuolemanjälkeiseen elämään sen sijasta, että ajattelisimme ns. ihmeiden olevan mahdollisia jo nyt. Meiltä puuttuu sekä halua että uskoa ojentautua sen mukaan, mitä näemme Raamatusta todeksi. Emme rukoile sairaiden puolesta. Emme tule itse rukoiltaviksi, kun sairastamme. Ja ehdottomasti emme rukoile useammin kuin kerran jonkin sairaan puolesta.
Olen päättänyt itse kulkea tässä kohden vastavirtaan. Aion rukoilla rohkeasti sairaiden puolesta. Jo nyt olen huomannut, että se kannattaa, koska moni on parantunut (monen jäädessä myös sairaaksi). Aion tehdä sen ilman syyllistämistä tai syyllistymistä. Aion olla avoin ja opetella luottamaan Jumalan hyvyyteen ja voimaan.
Rohkeutta päivääsi
Markus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)